And I won't let you drown, when the water's pulling you in
I'll keep fighting, I'll keep fighting.
The rain's going to follow you wherever you go.
The clouds go black and the thunder rolls
And I see lightning, and I see lightning.


When the World surrounds you, I'll make it go away
Paint the sky with silver lining.
I will try to save you, cover up the grey
With silver lining.

niin, kuka minusta ajattelee noin? haluan sen oman rakkaan, ihanan, olevan tukenani. tarvitsen sitä, en ole tuntenut rakkautta pitkään aikaan. tarvitsen sen joka nappaa minut kainaloonsa ja katsoo rakastavasti silmiini ja suukottaa minua. joka suojelee minua kun olen alakynnessä ja joka puolustaa minua. joka auttaa minua.

auttakaa minua? 

Tänään lääkäri sanos, että osastolle mennään. Vaaka näytti 34 kiloa vaatteet päällä. Lähden siis ylihuomenna vakiomestaan, nenään tungetaan letku ja saan taasen vikistä ja vuodattaa tyhmiä kyyneleitä, kun se tungetaan nenäni kautta ihran ympäröimään mahaani. Äiti on ollut kotona, en ole tosin sitä pahemmin katsellut, olen ollut vain omassa huoneessani ja kun on ollut pakko käydä vessassa, pesulla tms niin olen tehnyt sen mahd nopeasti. Siskolla menee hyvin, se oli saanut lahjojakin! Minä en saanut muuta kuin sossutädin käymään aattona, koska ne pelkäs että äiti alkaa skitsoilemaan kännissä. Äiti oli jotain uhannut riehua aattona (oli huulena heittänyt, mutta eihän sellaista voi läppänä ottaa, kun se oli juuri hakannut lapsensa), kun siltä oli kysytty että mitä meidän taloudessa tapahtuu aattona. Se toi mulle tullessaan pari kaloripommidrinkkiä ja mun oli pakko juoda toinen niistä sen nähden. En tiedä mikä sekin on mua pakottamaan juomaan sellaista. Sehän on vaan sossutäti.

Mutta olen ILOINEN että pääsen joudun osastolle, sen suhteen ettei tarvitse äitiä katsella.

Olen ettinyt kämppää ihan huolella, ja sossut sanoo ja lääkärit sanoo, että kunhan mun paino nousis nyt ainakin 45 kiloon niin sitten ne ainakin antavat siunauksensa muutolle. Eiväthän ne voi mua estää, tosin enhän mä mihinkään voi muuttaa jos olen osastolla. Tai siis kun olen.

lähden nyt kävelemään tuonne pakkaseen, hrrrr sielä on kylmä!

Muistatteko miten kamalalle tuntui sairauden saatua otteen syödä jouluaattona riisipuuroa? Miten kamalalle tuntui rikkoa sopimus itsensä kanssa? Miten kamalalle tuntui syödä kaikki ne kalorit? Se miten puuron jälkeen suututti ja ahdisti ja oli äärettömän pettynyt itseensä? Teki vain mieli huutaa ja hakata?
Varsinaisella jouluillallisella näykit jouluisen salaatin aineksia, ehkä rosollia ja vähän kalkkunaa? Suutuit kokoajan enemmän? Kahvia juodessa kukaan ei kuitenkaan huomannut, ettet syönyt joulutorttua, ja piparitkin piilotit lautasliinan sisälle? Kukaan ei huomannut, että joit kahvisi mustana, vaikka yleensä laitoit sekaan maitoa ja sokeria?
Kun pääsit turvaan huoneeseesi, yritit pakonomaisesti kuluttaa kaikki ahmitut kalorit? Tai jäit sängylle makaamaan lamaantuneena, osaamatta nauttia yhdestäkään lahjasta? Tuntien vain suunnatonta itseinhoa ja pettymystä? Toivot, että olisi normaali viikko, pääsisit kouluun eikä kukaan vahtisi miten syöt? Ei tarvitse syödä koko suvun edessä? Se tuntui kamalalle, näkiväthän kaikki millainen sika olit, ja ahmit vain lisää.

Pyhien jälkeen, ku kaikki jouluruuat oli jo syöty pois, kävit vaa'alla ja koit suunnattoman hajoamisen?


jep

hyi helvetti vihaan sitä, kun vetää ylärit ja tulee ihan törkeän kamala olo., oksetaa ja heikottaa ja tärisyttää ja päähän satttuu. kamalimmat olivat tramalin kanssa vetämäni... hyi ssaatana..

sain arcoxiaa ja panacodia alas ja voi sitä riemua. otin myös mielialalääkkeitä ja imovanea. voi sitä pöllyä

äiti päätti sitten tirvoa minutkin kuntoon. aatteli varmaan että kun lyö tarpeeksi kovaa niin saa palat loksahtamaan kohdilleen päässäni. sai se minun leukani murtumaan enkä pysty nyt syömään ollenkaan kiinteää ruokaa, harmi... hah.
siskolla pyyhkii hyvin. minun painoni vain laskee, eikä minulle voida olla edes kovin vihaisia siitä. äitihän tämän aiheutti. poliisit haki sen huoran kun soitin niille. en aijo enää ikinä palata sen naisen luokse. jumalauta valtio saisi vaikka lopettaa koko eläimen.

jauzaa, kotiin käymään. mutsin luokse hyi vittu en kestä. en kestä itseänikään

ihanaa

ps kuvassa en ole minä, mutta samalta näytän minäkin. tosin olen lihavampi.

Nooh, minä tästä nyt lähden osastolle. Sisko pääsee meidän äidin veljen eksän luokse asumaan. Nii i, miettikää sitä. On meillä hyvä isä kyllä juu, hienosti välittää tyttäristään. Me ollaan kerätty tavaramme kasaan mun huoneeseen, siskon huone on ihan riisuttu sen omista jutuista ja ne on mun huoneessa. Vaikka se vihaa mua, niin päätettiin että yritetään muuttaa kahdestaan jonnekkin pois äidin luota kunhan minä pääsen osastolta. Kunhan se vapautumispäivä koittaa, ensinhän sinne pitää vielä kävellä sisällekkin. Meillä on molemmilla, lähinnä minulla, sen verran rahaa yhteenlaskettuna että saadaan kyllä kämppä ja pärjätään hyvinkin, toivottavasti. Siihen asti sisko asuu tosiaan siellä äidin veljen eksän luona. Olen sen verran väsynyt ja kyllästynyt tähän äitipaskaan, että taidan antaa periksi.

sisko jonottaa nyt johonki kotiin, missä on muitakin tuollaisia huostaanotettuja/pelastettuja lapsia.

äiti on edelleen sairaalassa, riehunut siellä lisää ihan silmittömän raivon vallassa kuulemma ja luulee kaikenlaista mikä ei ole totta. jonkinnäköinen psykoosi päällä kai, näin lääkärit luulevat.

meikä on kotona yksin. sossutäti sano että tulee käymään huomenna, kertomaan miten mun kanssa edetään.
mulla on kaikki valot päällä ja telkkari ja radiokin. pelkään pimeää yksin.

hmh. kerronpa nyt että mut potkittiin tänään pihalle tuolta. kerron teille niin ymmärrätte, tai ette ymmärrä. minä en ymmärrä sitä miksi minut potkittiin pois. äiti on nyt sairaalassa. se oli ollut helvetin kännissä, kännissä kuin käki ja oli hakannut siskoani ja huutanut parvekkeelta ja paiskonut tavaraoita. se oli myös heittänyt siskoni kissan seinään, josta siskoni järkyttyi helvetisti, niinkuin minäkin. sitten se oli ottanut lihanuijan ja mennyt omaan huoneeseensa ja soittanut omalle äidilleen johon ei ole ollut ainakaan kahteen ja puoleen vuoteen minkään näköisessä yhteydessä ja uhannut mennä sinne tappamaan hänet. sen jälkeen sisko kertoi kuulleensa huoneesta kamalaa jyskettä ja huutoa. sisko oli soittanut lanssin ja sieltä oli kaiken kukkuraksi tullut samat lanssimiehet, jotka hakivat minut viimeksi kotoa. ne olivat luullet että hakevat taas minut. vaan siellä olikin ollut äitini, hieman verissään lihanuija kädessään vaatekaapin nurkan takana kyyhjöttämässä. ihan kuin transsissa. oli vain tuijottanut eteensä ja myhissyt jotain itsekseen. meillä on nyt kotona joku sossutäti, en tiedä kuka. ahdistaa jumalattomasti, sisko itkee omassa huoneessaan. isälle on soitettu, mutta se sanoi ettei halua tulla tänne. ei halua tulla pelastamaan tyttöjään. ei se minua kiinnostakkaan. ei täällä olekkaan kohta enää kuin yksi tyttö pelastettavana. miksi minut heitettiin pihalle? miksi? en minä tälläistä pysty käsittelemään. revin jo letkun pois, raavin jo ranteitani ja yritin hetken lohduttaa siskoa. se vain löi minua. MITÄ HELVETTIÄ MINÄ TEEN TÄÄLLÄ?

Siitä on nyt kymmenen päivää ja painan 36,4 kiloa eli millä minuutilla hyvänsä minulla on taas letku nenässä. Ja joudun katsomaan sitä riippuvaa pussia, sitä missä on varmaan miljoona kaloria.
Mä olen kieltänyt äitiä käymästä täällä, kielsin sitä itse ja olen sanonut hoitsulleni ja lääkäreille jne etten halua nähdä äitiä. Ne on nyt viime aikoina tajunneet, ettei äidin näkeminen tai kuuleminen tee minulle yhtään hyvää. Olen aiemmin jo kertonut niille siitä äidin häpeästä mitä se aina tuntee, kun joutuu tilaamaan lanssin tai kun se käy mua katsomassa osastolla. Sitä hävettää kävellä taloa kohti jossa on vaan hulluja, mitä jos joku näkisi äidin kävelemässä sinne? Sitä itseään pidettäisiin hulluna, ja sitäpaitsi hulluus on tarttuvaa. On se kumma ettei se nainen sitten vielä makaa täällä sängyssä, onhan se aika monta vuotta asunut hullun kanssa samassa huushollissa.
En ymmärrä, miksi tälle osastolle laitetaan pulleita mummohoitsuja. Ne nyt ei ainakaan tiedä mikä on meille parasta ja millaisi vartaloita haluamme nähdä. Pulleat hoitsut lisäävät vaan ainakin minun kauhistustani, olisivatpa ne edes normaalipainoisia. Tai vähän liian laihoja?
ainiin, mun jalasta ei edes oteta noita rautanauloja ja tikkuja pois, koska sitten koko koipi voi katketa. Eli hienoa, kehossani tulee aina olemaan jotain joka lisää painoani. mukavaa...

 halusin itteni täyteen lääkkeitä että tuntisin oloni leijuvaks ja hyväks. äiti tajusi että olin vetäbny napani täyteen nappuloita, soitti ambulanssin ja koki taas suunnatonta häpeää. pistin jo lanssimiehille vastaan niin paljon kuin jaksoin, kun ne tunki kanyyliä muhun ja laitto jotain antureita. repisin kanyylin kaks kertaa irti, sitte ne laitto sen mun jalkaan. mulla tilanteesta on jäljellä sumuiset muistikuvat, kaikki vääntyi enkä osunut vaikka löin. hakkasin ja hakkasin, löin täysillä mut silti en tuntenut et oisin osunut. eikä niihi miehiin sattunut ollenkaan. muistan kans sen, että meno oli aika veristä koska repisn kanyylit irti aika pahasti ja veri lenteli miesten päälle a äitin päälle ja mun päälle. niitten verenpainemittari se juttu ku laitetaan käteen oli mulle sata kertaa liian iso. rapussa oli naapurit ovien raoista kattomassa ku mua vietiin pois. huusin niillekin, itkin ja kiemurtelin paareilla minkä kykenin ja mun päässä humisi. muistna ku päästiin sairaalalle, sitten oksensin itsekseni tuosta vain toisen lanssimiehen päälle. en siis tahallani, yritin kyllä pitää sen sisälläni. sitten muistan vaan kun humina korvissa kasvoi kamalan kovaksi aloin täristä vähän ja taisin pyöryä koska sitte heräsin teholta. ehkä joku niistä vaan halus että olen hiljaa ja täräytti mua äähän jollai mailalla. nyt olwn jo osastolla, mutsi tuli tuoman mulle mun vaatteita ja juttuja. se sai kans nähdä mut. minä vihaan sitä

40kg.

vihaan itteäni vihaan vihaan vihaan. vitun läski saatana mikä idiootti olenkaan

42 KG!!
Olen käsittämättömän iloinen! Te tiedätte mitä tarkoitan! Silti on kutina, ettei tuo riitä, ei tosiaankaan. Enemmän ja enemmän. Tiedän, että saan vielä paljon pois. Ainakin kymmenen kiloa.
Käteni on taas tikattu, 6 viillossa yhteensä 14 tikkiä... Äiti sanoi, että voisin tämänkin touhun lopettaa. Sanoi, että vihaa sitä kun pitää joskus aina tilata ambulanssi, kun meillä ei enää omaa autoakaan ole. Kerran me ollaan menty bussilla sairaalaan. Mun käsivarsi oli kääritty vihreään pyyhkeeseen joka oli ihan verinen, kun taas mun naamani oli aivan valkoinen. Silloin äitiä hävetti ehkä eniten maailmassa kuulemma. Äitiä hävettää soittaa lanssia sen tyttärelle, joka on viiltänyt liian syvän haavan. Ei kuulemma voi edes sitä häpeän määrää kuvailla, kun pitää kertoa tietoja minusta niille ensihoitajille. Miten usein minut on viety lanssilla sairaalaan saman asian takia ja mitä kaikkia lääkkeitä syön ja mitä kaikkia sairauksia minulla on. Ei sitä enää edes pelota mun puolesta, sitä vain hävettää.  Ehkä sitä ei sen takia pelota, koska se luulee tietävänsä etten pysty tappamaan itseäni? Kaksi kertaa yritetty, kolmas kerta toden sanoo eikö? Viime kertaisen viiltelyn paikkailut eivät olleet mikään tappoyritys, purin vain pahaa oloani ja vihaa itseäni kohtaan.

Kävin siskon kanssa keskustassa. Ostettiin sille uusi takki ja mulle kaksi ihanaa lämmintä ja paksua villapaitaa. Toisessa on ihanat isot napit, se on musta ja siinä on valkoisia kuvioita hihoissa. Se on UFFista. Toinenkin on UFFista, se on tummanvihreä, varmaan puoleen väliin reiteäni asti pitkä ja siinä on ihanan iso ja paksu kaulus. Sisko söi hesellä kana-aterian ja minä katsoin. Se tietää etten syö ulkona oikeastaan koskaan. Liikaa ihmisiä näkemässä mokani, näkevät kun pallo paisuu vain lisää. Ei me siellä kauaa oltu, en jaksanut hirveän kauan. Mutta jaksoin paljon kauemmin kuin yleensä, koska tiedättehän, minulla on hieman ylimääräistä.

When you wanna die, when you hurt inside
Don't know what you lie for anyway
Now there's nothing left to say

Okei, faktat pöytään.

Mun paino on nyt jämähtänyt totaalisesti 44 kiloon. Olen tähän mennessä saanut vain kilon pois siitä 45 kilosta... voi helvetti...
Mun jalat näyttää törkeille, ei vain siksi että ne on paksut, ne on myös hirveillä mustelmilla ja haavoilla, kun olen hieman purkanut turhautumistani.....

Ja arvatkaa mikä kruunaa tämän kauheuden? Mun naama on alkanut kukkia siihen malliin, että huhhu. Näyttää melkein samalle kuin Big Brotherin Ksenian naamataulu. Okei, ei ihan niin paha, paljon paljon vähemmän näppyjä mutta silti, yök.
Vielä se, että toi arpi tuossa jenkkiksen kohdalla, se on alkanut kiristää koska olen lihava. Se näyttää ihan törkeälle. Kohta jota itsessäni vihaan eniten on vielä entistäkin rumempi! Ei käsien arpien kiristykset haittaa pätkän vertaa, ne nyt venytvät itsekin ja ne haavat ovat olleet niin syviä ettei niille kiristyksille voi mitään.
Olen järkäle, törkeän kokoinen mammutti. Psykiatri selittää, että jee oletpa terveen näköinen. Huusin sille viime kerralla ihan helvetin vihasena ja itkien takaisin, että haista vittu, olen ylipainoinen ja kaikkihan sen näkee. Olen kaukana terveestä. Hyi helvetti en tiedä edes, en osaa edes sanoin kuvailla tuntemuksiani HYI SAATANA. sairas läskiahdistus.
Yritän nyt helpottaa oloani sillä, et mietin vain sitä että kyllä se tästä taas... Kyllä se taas lähtee laskemaan. Sitten kun se lähtee alaspäin, niin mikään ei estä enää sen laskemista!
odotan sitä ja nään vaivaa sitä varten, kuten aina <3

voi helvetti miksi lihon? paisun kuin pullataikina vaikka teen kaiken estääkseni sen.

AHAHAHA aloin melkein itkemään kun näin tämän kuvan, koska nauratti niin helvetisti! Olen itse näyttänyt joskus melkein samalle, tosin ilman stringejä.... sattuu mahaan ja poskiin kun naurattaa niin paljon. Hitto, en uskonut että olisin näin lapsellinen. Mutta silti. Huh, miten kamalalle tuokin näyttää. Yök.

Ahahaha, rakastan äitiäni! toisin sanoen vihaan sitä julmetusti  Söin eilen sen takia riisiä ekaa kertaa helvetin pitkään aikaan? Söin sitä ehkä puoli desiä, mutta silti. Alkoi turvottaa ja tuntua kamalalle. Vaikkei riisi vedä vertoja edes osaston ruualle. Pitää nyt vaan äkkiä palata normaaliin.
En kauaa enää viihdy tässä huoneistossa, vihaan asua täällä. Mutta äidillä ja lääkäreillä on jokin tavoite, että pidän jonkun "terveen" ylipainon jonkin aikaa ja sitten vasta saan muuttaa pois.
Välillä ihan tosissani toivon, että iskä olis mun elämässä mukana. Edes niin, että voisin sitä nähdä ja vaikka välillä olla sen luona. Kamala tunne tulee, kun tietää ettei pääse pois näistä neliöistä, täällä sitä vain on ja pysyy. Osasto on toinen kotini, eikä sekään lohduta sen enempää. Tosin äitiä sielä ei tarvitse katsoa, ellei se sitten tule mua sinne kiusaamaan.
Ja nyt vielä kun on ihana syksy, haluaisin niin vaellella Vepsun kanssa tuolla ulkona. Lehtiä leijailee vaan päälle ja Vepsula tarkkailee jokaisen lehden leijailua. No eipä ole Vepiä enään, nyt on siskolla joku kurja katti. Arvatkaa mikä sen nimi on? Sisko tosissaan käytti mielikuvitustaan. Viiru tuli kissan nimeksi eikä sillä edes ole raitoja. Se on musta jolla on valkoinen takatassu. Ja joku vitun Viiru nimi? Ei jeesus... Onhan se joskus ihan söpö, muttei sillon kun se on viskonut paskalaatikostaan hiekat ympäri laatikkoaan ja sen perseessä killuu paskakikkare. Onneksi se on siskon homma hoitaa sitä.
Olen taas viillellyt, vaikkei se enää helpota oloani. Jotkuthan sanovat, että paha olo pitää päästää pois viiltämällä, muulla tavalla se ei ulos tule. Tai siis onhan tietty keinoja, esim ruuan oksentaminen, liikunta jne. joilla saa helpotettua oloa mutta viiltely on juttuni. Kuulostipa typerälle... "viiltely on juttuni" HAH. Enkä tyydy edes pelkkään viiltämiseen.

Haluaisin tällä hetkellä vetää nupin täyteen aineita, jotta tulisi mukava olo. Enkä välttämättä huomioisi niin paljon tätä jatkuvaa kissanpaskan löyhkää....

NELKKYTVIIS KILOA PELKKÄÄ VIHAA ja paskaa


Olen ihan raivohullu! En ollut hyvällä fiiliksellä tuolla mestassa, piilotin pahimmat ahdistukset ja kaiken vihan, että pääsen nopeammin pois.
Ensin iskettiin letku, sitten lupasin että alan syömään, vähän. Koska ne uhkaili sellasella jutulla joka tuupataan tosta mahanahan läpi suoraan johonkin mahaan, jos oikein ymmärsin.

Menen riehumaan vitun ovettomaan huoneeseeni josta multa on tietokonekkin viety pois. Muka rikki. MIKSI HELVETISSÄ SE SITTEN ON SISKONI PÖYDÄLLÄ TOIMINNASSA. ei kiinnosta tapella sen kanssa.

love you all

Se on sitten goodbye for now, klo 12 mut otetaan sisälle. En aina ymmärrä tuon mestan touhuja. Mistä lyödään vetoa, että joku on taas kussut sielä jotain ja mut käännytetään taas kotiin? On ehkä kamalin yö pitkään aikaan takana ja pitäis jaksaa lähteä hullujen keskelle...
Mua ärsyttää ne pikkutytöt tuolla osastolla. Ne on lopettanu syömisen koska on pakko olla yhtä laiha ku kaverit, ja sitten niitä tipahtelee samasta kaveriporukasta tuonne ja ne on kuin olis joulu. Ne kiljuu ja riehuu ja on ihan taivaissa kun kaveri ilmestyy samaan mestaan. En ymmärrä. Siinä on jotain outoa.

En muuten edes tiedä mitä painan, mutta tiedän että paino on laskenut. Toivottavasti mua ei letkuteta... Vihaan sitä, silloin ei voi maata kunnolla missään asennossa kun saatanan letku menee kurkussa ja painaa joka asennossa jotakin kohtaa. Luulisi, että olisin jo tottunut siihen, mutta turha toivo!

Hienoa lähteä osastolle todella surkean yön jälkeen plus se, että minua oksettaa aivan törkeästi ja on jotenkin kipeä olo. Hassu juttu.

Jaksamisia kaikille, ilmestyn taas <3 tästä keikasta ei toivottavasti tule niin pitkää ja hullua kuin viimeksi...

Tajusin juuri, etten mä osaa käyttää tätä blogia ollenkaan! Tai siis osaan toki kirjoittaa tänne, lisätä kuvia ja lukea teidän blogejanne, mutta en osaa laittaa tuollasia hienoja linkitysjuttuja... Tai siis kun teillä lukee täällä vaikka jonkun nimi niin se on linkki sen blogiin tai jotain sillasta.. No ehkä se ei haittaa, pääasia on kai että osaan kirjoittaa, kommentoida ja lukea.

Mua etoo mun alaselkä, koska sielä on tollanen hankauma/kovettuma. Kaikista niistä vatsalihaksista mitä olen tehnyt on jäänyt muisto tuonne selkään. Se on kamalan tuntuinen, kova ja oikea möykky! Yök. Mutta ainakin vatsalihakset (ai mitkä lihakset, niitä enää ole edes olemassa) on hyvässä kunnossa.

Ja jäihän mulle myös toi pillun mallinen arpi tuohon jenkkakahvaan. Se näyttää tosi uskottavalle, kun siinä oli hassuja tikkejä ja se levähti auki kun tikit otettiin pois niin... se on täydellinen kirkkovene! Se on kyllä aika ruma arpi... Rumin mitä mun kehosta voi löytää!

Arvataa mitä teen taas <3 venytän korvaani! olenkin kaivannut tätä iloa. Paitsi se pitää varmaan ottaa pois huomenna.. vittu.

Osastossa on se hyvä puoli, että saan medsini aina. Tai sitten niitä tuputetaan liikaa. Eniten odotan vain unia. Vaikkei se aina ihanalle tunnukkaan nukahtaa sanotaanko nyt vaikkapa kesken jonkun ajatuksen tai jos vaikka väkisin yrittää pysyä hereillä niin ei pysty vastustamaan lääkkeen voimaa ja vaipuu vain outoon uneen.
Ja hups herääkin vasta aamulla. Paitsi herään osastolla joka yö noin 4 tuntia nukahtamisesta. Olen tässä miettinyt, että pitäisikö ottaa terä mukaan. Se on yleensä aina ollut mukana. Mitä ne nyt sen kerran löysi ja nousi mekkala... Vai ovatkohan ne löytäneet sen jo pari kertaa? en muista...

Tiedättekö mikä on ihan outoa. Viimeksi kun olin osastolla, sielä oli mun vanha kuvataidekoulututtu. Se oli aina niin elämäniloinen ja tyytyväinen itseensä, sille ainakin näytti. Mutta nyt se oli tuolla osastolla, painoi varmaan 45 kg ja oli vetänyt kunnon viivat ranteisiin ja oli kertomansa mukaan myös tykittänyt jotain suoraan suoneen. Käsitykseni mukaan ei ainakaan mitään huumetta? Oli kuulemma ollut niin epätoivoinen ja halusi vain kaiken loppuvan. Niin tuttu tunne. Hän oli vain varjo entisestä itsestään. Mutta me huomattiin, että piirretiin vain ihan samaa sotkua. Molemmat käytettiin suurinpiirtein vain mustaa, harmaata, tummanvihreää ja tummansinistä.
Ja sitten sotkettiin. Meitä nauratti, kun huomattiin että sotkettiin kuin pikkukakarat. Ja me pelattiin korttia panoksena grammat. Se peli ei kyllä koskaan onnistu. Jos vaikka häviää 200 grammaa niin pitäisi lihoa samanverran ja voittaja saa laihtua samanverran niin.. Tuo on vähän surkea peli osastolla. Ja muutenkin, mitä voi odottaa joukolta ihan pimeitä hulluja.

Mulla on nyt ihan hyvä olla, mutta odotan kauhulla huomista hyvistä unista huolimatta. Mulla on aina niin kamala olo osaston aikana ja osaston jälkeen. Voikun se kuvistuttu olisi vielä sielä.. Tai tulisi takaisin jos on päässyt pois. Vaikken toivokkaan takapakkia hänen parantumisessaan.

hmm, kerron siis nyt seitsemän asiaa itsestäni. Varmaan niin yksinkertainen asia, että ymmärsin senkin väärin. kiitokset kuroinelle tästä pienestä tekemisen tyngästä! <3

1. tämä on helppo, olen hintti

2. mulla on törkeästi leffoja ja levyjä huoneessani, ja yleensä aina kun silmäni pysyvät auki katson niitä. Kirjat on myös kivoja, mutta niiden osalta mulla on oikeita kunnon lukuhimokausia ja joskus ne ei kiinnosta pätkääkään.

3. kävin ennen paljon kirpputoreilla, ne olivat henkireikäni. Haluan kierrokselle!

4. mulla on törkeän pienet varpaat, jalka muuten normaali kokoa 38. Isovarvas on vain leveämpi kuin muut, muuten ne on kaikki saman pituiset ja yhtä typerän näköiset.

5. olen vähän lepsu

6. mun lempiruoka on tonnikalapasta, tosin en ole syönyt sitä varmaan pariin vuoteen? helvettiin se joutuu joka sitä tekee!

7. en keksi tähän millään mitään.. joku voi esittää kysymyksen niin vastaan siihen tässä?

nenna ja cornelia ja .snow voisivat tehdä tämän, elleivät jo ole tehneet.
Corneliasta muutenkin, olen huolissani ja haluaisin kuulla hänestä.

mikä puu kasvaa lattialla?

minä olenkin pensas, saatana!

Enpäs joutunutkaan osastolle. Joku oli jotain sielä sössinyt ja mun sinne meno siirty nyt sitten ens tiistaiksi. JAAHA. eipä tuo nyt niin harmita, se vain että mutsi jaksaa käydä pahemman kerran mun hermoille. Tai itseasiassa sille yhdelle hermolle joka on jo totaalisen kulunut ja katkeaa kohta.
Tiedättekö kun joskus joissain teinileffoissa lapsilta otetaan huoneiden ovet pois? Meidän äiti sai vinkin mun PSYKIATRILTA ja HOITSULTA ottaa mun huoneen ovi pois, jotta se voi paremmin vahtia mua ja mun tekemisiä. "Ettet vaan jumppaa liikaa tai piilota ruokaa" voi jumalauta sanon mä. Oisin varmaan hakannut siitä naisesta hengen pihalle jos voimat riittäis! En mä jaksais nyt edes jumpata. Makaan vaan sängyssä ja datailen. Enimmäkseen nukun. Ja mitä ruokaa piilottaisin kun en mitään syö! Äiti on niin idiootti sokea, että kun se tuo mulle puuroa ja hakee myöhemmin lautasen pois, niin se ei tajua sitä että olen vain levittänyt sen puuron siihen lautaselle. Teen niin AINA.

Paitsi söin vesimelonia aamulla ja äiti ilostui. Ja mä tunsin miten vesimelonin tuoma energia vyöryi mun lihaksiin ja jokapuolelle kuten pinaatti Kippari Kallen habaan. Tai mikä se on.

Ja join myös mun perusdrinkin, mehukeittoa ja vettä ja jääpaloja, namnam.

39,2

Takaisin ostastolle torstaina.
Kamala olo, ajatukset ei pääse mistään ulos, ne jää pyörimään mun päähän.
Tekis mieli ampua reikä päähän, reikä mistä kaikki ne ajatukset sais valua pihalle. Ja mistä mun elämä vois valua maahan. Sellainen pieni mitätön läikkä lattialle.

En jaksa, ihan turhaa tälläinen tappelu. Ees taas mennään eikä mitään tapahdu. Psykatädit ja sedät sanoo, että kyllä se siitä. No en usko, eipä sille tunnu. Kamala olo vaan kasvaa ja välillä olen niin pohjalla, ettei mikään kiinnosta. Suurin osta teistä varmasti tietää mitä tarkoitan. Olen aivan loppu kyseiseen tunteeseen. Olen taas viillellyt ja polttanut itseäni. Eipä haittaa nuo jäljet enää, en usko että jaksan enää kauaa.

Lääkkeitä annetaan ja lääkkeitä otetaan pois. Välillä äiti ei anna mulle lääkkeitä mitä sen pitäisi mulle antaa. Se ei anna mulle rauhoittavia eikä unia illalla. En siis nuku ellen sitten vajoa eräänlaiseen horteeseen. Vihaan äitiäni, haluankin pois täältä. Mieluummin osastolle kuin täällä. Siellä voi huijata niin paljon ettei sinne meno tavallaan haittaa. Eikä minulla tässä mitään elämää pahemmin ympärilläni olekkaan, joten ei sen väliä. Pieneen huoneeseen neljän seinän sisään kovalle sängylle makaamaan. Letku nenästä sisään ja lääkkeet naamariin.

Kiitos hei.

Poltin tänään ekan röökin vähään aikaan. Olin osastollakin poltamatta, mikä johtui lähinnä siitä, etten saanut edes mennä ulos. Herran kiesus, hyvä ettei koivet lähteny alta ja aivot valuneet korvista ulos! Oli se jännä olo! Mutta ihanaa, ihanat ihanat rakkaat pienet syöpäkääryleet ovat taas päässet vauhtiin tappamisessani.

Mua suututtaa tää läskistyminen. Mutta se on aina ihanaa huomata, että kun liikkuu pois näitä osastolla tulleita kiloja, niin päivä päivältä viikko viikolta alkaa voimat loppua nopeammin ja silloin tietää, että jotain tapahtuu. Ai kamala mikä mammuttilause.
ite olen mammutti. kamala sellainen. tosin karvoja ei ole päässä edes niinkään paljon kuin norsuilla! eli taidan sittenkin olla kalju norsu.

Vepi kuoli ja nyt sisko sai kissan? mitäs helvettiä.

paino 40,6
kotiin pääsin perjantaina
vihaan itseäni
turhautuminen
ahdistus
viha
pelko
itsetuhoisuus

Pääsin eilen jo "lomalle". En vaan jaksanut kirjottaa mitään. Masentaa niin helvetisti lihominen. Aamupalan perkeleen 4 leikkelepalaa leivällä. Ja se puuro. Ja kaikki muukin paska mitä mulle tungetaan kurkkuun ja kaadetaan sokerilitkumehua päälle. Mutta kun osaa kikat niin saa edes jotenkin vältettyä älyttömän lihomisen. Painan nyt 37 kiloa ja joitakin grammoja päälle. LIIKAA.

Tein vähän tyhmästi tuolla osastolla. Tai no en tiedä mitä tyhmää siinäkin oli, hankasin käteeni jumalattoman haavan. Koko käsivarren takasyrjä on kyynerpäästä ranteeseen asti ihan vereslihalla. En tiedä miten siinä onnistuin, en edes muista mikä asia mut sai tekemään niin. Mut on pumpattu niin täyteen lääkkeitä et niitä tipahtelee jo korvista ulos. Taitaa olla ne lääkkeet mitkä lihottaa mua. Olen nyt kuluneella viikolla saanut jumpattua kaloreita pois, ja silti tuntuu että kasvan silmissä. Oksettava tunne. Oksensin pari kertaa ruuan. Sen jälkeen mulle tuli hoitsu vessaan aina kun halusin asioille. Saatana on sekin vapaudenriistoa, ei pääse edes harvoille pissareissuilleen yksin.

Vepin perään olen itkenyt ihan liikaa, tosin olen aika turta asian suhteen jo. En pysty vieläkään uskomaan ettei mun pieni kulta tullut mua eilen ovelle vastaan. Enkä saanut suukkoja. Vepi ja Vepin rakkaus ei ole enää mun turvana. Nyt itkettää, itkettää ihan liikaa kun edes mietin asiaa. Paskat minä turta sille asialle ole. Huomaahan sen tässä, hajoan ihan totaalisesti kun edes muistelen Vepsun söpöjä hieman liian isoja huulia jotka hulmus aina Vepin juostessa. Tai sen ihanaa tuoksua, Vepi ei ikinä haissut koiralle, se tuoksui aina mun pienelle Vepsulalle. Sellainen ihana pehmeä tuoksu. Ei mitään tekemistä koiran hajun kanssa.

Meinasin vähän, että jumppaisin tämän päivityksen jälkeen. Pakkohan se on. Ettei tarvitse leikellä lisää paloja pois. Olin kyllä hullu, kun leikkasin sen palan irti.
Tuolla osastolla oli yks tyttö joka oli leikannut korvistaan palat pois, noista nipukoista. Sillain että siinä oli vähän niinkuin kolmio keskellä nipukkaa. Paperisaksilla. Kuuntelin sitä ja mietin että vittu sä olet hullu, mutta sit muistin että leikkasinhan minäkin ittestäni palan pois. Pitää muokata jos ei ole tyytyväinen.

Hullujan kaikki tuolla osastolla on. Ei sielä ole missään nimessä kiva olla, enkä ole koskaan mitenkään viihtynyt sielä. Paitsi ensimmäisen itsemurhayrityksen jälkeen. Koska silloin se mesta tuntui jotenkin turvalliselle ja sellaiselle, että pääsin eroon kaikesta mikä oli sen talon seinien ulkopuolella. Nyt laitoksissa halutaan vain pahaa mulle ja pilata mun tulokset.

En usko, että päivitän enää viikonlopun aikana, mutta käyn kyllä vielä huomenna katselemassa teidän blogejanne paremmin. Olette ihania kun jaksatte odottaa päivityksiäni pitkiäkin aikoja.

<3

kerronpahan vaan että täältä en ihan pian pois pääse. ei olis pitänyt

äiti kertoi vielä torstaina, että mun koira on kuollut. Ei sitten kertonut heti kun tuli vaan vasta sitten kun lähti. Jäin siis aivan varmasti yksin itkemään ja tuntemaan todella kamalaa oloa.
Äiti oli Vepin löytänyt huoneestani sängyn vierestä makaamasta. Kyljellään hän oli siinä kuulemma ollut. Täysin hengetön. Ei Vepi kuulemma kauaa siinä ehtinyt olemaan kuolleena, äiti oli sen kanssa ehkä tuntia aiemmin ollut lenkillä.

sinne meni Vepi kultani joka selvisi syövästä ja on auttanut mua selviämään. Mihinkäs nyt tukeudun ja mitä rapsutan ja keneltä saan suukkoja? Aloin itkeä aika hysteerisesti, kun äiti oli kertonut ja lähtenyt. Äiti oli ihan helvetin väliinpitämätön, sanoi vain vakavalla naamalla että "Vepi löyty muuten kuolleena sun huoneesta". No paruin siinä jonkin aikaa ja sitten nukahdin. Alkoi pillitys unettaa niin paljon. Ja sitä on sattunut nyt joka päivä aika useasti. En saanut nähdä edes Vepin ruumista. Se poltettiin heti kun ehdittiin, äiti sanoi että otti tuhkat talteen. En kyllä usko. Saatanan ilkeä ämmä.

nyt en sitten ole jaksanut laittaa edes vastaan, kun nuo laittoivat mulle letkun. Mietin kokoajan, että ihan sama, saanhan nämäkin grammat ja kilot taas pois. Toivottavasti.

Edellisessä tekstissä oli virhe parempaan päin, eli kun sielä luki 32 kg niin siinä piti lukea 33. Harmi ettei ole se 32. Nyt se on kai jotain 34 ja puoli.. En osaa sanoa.

vihaan tuota saatanan ämmää joka minut tähän vitun surkeaan maailmaan pullautti.

And it feels better than love.

Nyt alkuun, kiitos äiti, että toit tunniksi minulle linkin ulkomaailmaan. Makaan äärettömän mukavassa sairaalapedissäni ja saan ihan rauhassa tässä kirjoitella, äiti lukee kirjaa. Varsinainen vierailu... Molemmilla omat tekemiset.

HAH eivät ole saaneet minua kuin 500 grammaa painavammaksi! Toisin sanoen ei oo letkua laitettu vielä kymmenessä päivässä. Outoa, mutta mukavaa. Tekisi mieli tanssia voitontanssia ja iloita hulluna, mut no can do. En pysy oikeastaan tolpillani 5 minuuttia kauempaa. Enkä jaksa seurustella mitenkään hirveästi noiden hullujen kanssa.

Haava on saanut täällä lempinimen hamppi(haava/pimppi, voi luoja noita hoitsuja)ja se märkii 24/7 + on hieman lämpöä sen takia. Hehe, ei olisi varmaan kannattanut raapia paskaa pois siitä askarteluun käyttämilläni saksilla... Ihan sama, ei kiinnosta, lähtihän se silti pois.

Paino on tällä hetkellä se sellaset rapiat 32 kg.

+ huomaatte varmasti miten hilpeän oloinen olen, johtuu lääkkeistä. Joita minuun pumpataan kokoajan lisää ja lisää ja luullaan että niillä ilmeisesti lihoisin. Ovatpa nuo tyhmiä.

Kertokaa minulle mitä teille kuuluu, haluan tietää! En jaksa nyt kaikkia blogeja selata, luen kommentit vielä tänään tai seuraavalla kerralla kun äiti tulee käymään.
Jos täällä sairaalassa on silloin enää mitään mitä katsoa <3

Tein itseni ihan hulluksi ajattelemalla jokaista keltaista rasvamönttiä kehossani. Tuossa ja tuossa ja tuossakin on vielä. LIIKAA joka paikassa on ihan liikaa niitä mönttejä! ei tästä tule mitään! pitää kai leikata rasvat pois!

Ja leikkasin. Lantiossa jenkkakahvan kohdalla on nyt kirkkoveneen mallinen reikä, kyllä, pillun mallinen reikä. Ei ollut suunniteltu muoto ja sen leikkaaminen sattui ihan jumalattomasti, älkää kokeilko. Melko sairasta vai? no sehän minä mieleltäni olen, joten miksi se asiaa olisi pahentanut. Palasta ei saatu ommeltua takaisin, onneksi. Reikä on tikattu kiinni ja osasto kutsuu. Suljetulle. Jiihaa, siellä pistän ranttaliksi mikäli heikolta kunnoltani pystyn ja kykenen. Siellä laitetaan letku. Siellä hoitajat vihaa mua koska olen kamala kakara joka ei saa elämää järjestykseen. Pikkusisko järkyttyi kamalasti, kun näki palasen roskiksessa. Se huusi äitiä ja äiti huusi mua ja tulin paikalle ylimielisen näköisenä lantiostani kiinni pitäeän pyörtymisen rajamailla. Pieni huomaamaton virne naamallani, koska olin iloinen siitä että sain palan paskaa pois. Ja äiti huusi ja huusi ja melkein pyörtyi kun näki reiän. Minä puolestaan pyörryin hetkeksi kun olin rasvan leikannut pois, sen jälkeen oloni oli vain ja ainoastaan euforinen.

Nyt puolestaan ihmettelen, miksei minua lähetetty suoraan sairaalasta osastolle. Vaan eka kotiin ja sitten osastolle. Ehkä ne tietää, etteivät voi minulle mitään?
Äiti on tainnut luovuttaa suhteeni. Välillä minulla on paha olo siksi, että äidillä on niin paha mieli. Onhan hän joutunut jo aika kauan kestämään ja katsomaan minua.
Ehkei sitä kestä enää kauan.

jatkakaa tavoitteidenne saavuttamista, minäkin teen sen. koittakaa jaksaa rakkaat.

Hei.

mun pitäis kuulemma saada elämälleni suunta. no sehän on alaspäin, tietysti. hoitsu suuttu taas, kun näki käteni. sain sittenkin käsiini terän, siskoni sheiverin joka on varmaan n puoli vuotta vanha. ei siinä mitään, kun saa terät irti niin kulmista löytyy varsin teräviä kohtia vielä. eikä se mitään olisi haitannut jos mun olis pitänyt useemman kerran samaa kohtaa jyystää.

en kestä kaikkien syytöksiä ja kaikkea paskaa mitä ne suoltaa niskaan. ei mun tartte parantua mistään, en ole sairas. miks mua sanotaan sairaaks? ja syyllisestään asioista turhaan? kyllä mä masennuksen myönnän ja itsemurhayritykset, mutta ei mulla syömishäiriötä ole.

arvatkaa kuinka pahalle nyt tuntuu. oon ihan pöllyssä ja silti on kamala olo. ihan vitun hirveä. ellen nyt olis kotona, äidin valvovan silmän alla, tekisin taatusti jotain pahaa itselleni. en jaksa taaskaan tätä

Spagettijalka tuntuu tosi oudolle.. Ei yhtään omalle jalalle. Kun laitan sille painoa, tuntuu ihan sille ettei koko jalka edes kuuluis mun kehoon.

Ja arvatkaa mitä. Mun tekee ihan mielettömästi mieli kiisselivettä. 1-5(mun tapauksessa 1) ruokalusikallinen kiisseliä ja loput vettä, puolen litran lasista. Hyvällä tuurilla saan siihen jäitä. Nam nam. Ja tiedättekö vielä mitä, mua järkyttää se, että himoitsen jotain tuollaista.
Noh, en jää märhetimään sitä... Tulee taas päivä kun huomaan etten ole miettinyt mitään suuhunpantavaa viikkoon tai pariin. Tai useampaan.

Tekis muuten mieli lyödä välillä itse omaan sydämeen joku vaarna tai puukko, ihan vaan jotta noi rytmihäiriöt loppuisi.

EI KIPSIÄ! Se lähti jo nyt pois! Jalka on varmaan ohuempi kuin lyijykynä. Nyt pitää käydä kuntoutuksessa koiven kanssa. Paskaaaaaa.

Ulkona on sitä paitsi ollut niin kuuma, että mulla on ollut rytmihäiriöitä yms kilpaa vanhusten kanssa.

En tiedä enempää mitä kirjoittaa. Eiku ainiin, mun koira leikattiin ja nyt se paranee hiljalleen ja toivotaan ettei syöpä uusi.

Onkohan joku miettiny, et mitähä sit tapahtuu jos joku mun "tuttu" tunnistaa mut täältä? Ei mitään, koska ei mulla ole salattavaa. Ihana tunne.

Epävakaa, vakavasti masentunut, kuin tuuliviiri, "yksi huonoimmista itsetunnoista joihin olen koskaan törmännyt", suisidaalinen, syömishäiriö( niin mikä syömishäiriö? olen terve, haluan vain olla kaunis ) ei tunnu paranevan odotusten mukaisesti.
Näitä sanoja on hienoa kuunnella! tosin ei sillä, ihan kuin ne eivät menisi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Paitsi sain melkein litsarin poskelleni, tai ainakin siltä se hoitsu näytti, kun näki käteni. Pisti perhoslaastareilla niin umpeen kuin sai, ei nähnyt tarvetta tikata. No ei siinä, en minäkään.

MUT hei, enään 1-2 viikkoa niin saan jalkani pois paketista! I-H-A-N-A-A! Kuvissa jalan luut ovat jo kasvaneet kiinni toisiinsa hyvin, tai no niin hyvin mitä ne voivat minun "tilassani". Ne naulat ovat aika perhanan ällöttävän näköisiä, kuvitella nyt että minulla on sellasia jalassani.

Se yksi ja ainut kaverini pääsi yliopistoon opiskelemaan, eli nyt minä unohdun.

Koirani leikataan, sillä on nisissä ja kohdussa kasvaimia. Haluan että ne edes yrittävät leikata pienen kultani. Se on vasta 6 vuotias joten sillä on hyvät mahdollisuudet parantua. Uskon siihen, että se paranee.

"Minä vain kellun pinnalla kaiken aikaa", hän valitti hampaat kalisten. Susi, susi, ajatteli Henkilökunta ja hymyili hyvänsuovasti, sillä lailla Ihaalle hymyiltiin. "Sinä olet hyvässä kunnossa, tiedäthän", he sanoivat ja yrittivät nipistellä hänen vatsallaan olevaa suurta makkaraa. Mutta silloin hän kääntyi haavoittuneena pois.

--

Tänään on tuntunut aika tyhjälle, pään sisällä. Massu on täynnä. Vesimelonia. Niin täynnä kuin pieni mahalaukkuni voi olla. Tuntuu että oksentaisin pian.
Yöllä ukkosti, heräsin jyrinään lääkkeistä huolimatta. Otin taskulampun käteeni, pelkään yli kaiken pilkkopimeää. Sitten nukahdin, heräsin aamulla taskulamppu vierestäni.
Naamani on kauheassa kunnossa, nyt koko naamataulu on kellertävänvihreänlilahtava. Hyi. Mutta jalka on aika hyvä jo! Toivottavasti saan kipsin pois piakkoin. Voin vain kuvitella miten paljon jalka on kuihtunut lisää, kun se on ollut kipsattuna. Eli jalkani ovat eri paria ja siitä tulee uusi kriisi. Great.

vesimelonia. vesimeloni on mun rakas, ollut aina. Sitä voin syödä, silloin tällöin mutta en liikaa. Kunhan pysyy järki kädessä senkin kanssa. Nimenomaan kädessä, käsihän sitä melonia suuta kohti kuljettaa.

Mun koiralla todettiin syöpä. Nyt sekin kuolee. Kaikki vaan kuolee, jopa Tabermann, mut minä hengaan täällä? Ehkä mun ei kuulukaan delata vielä, jos täällä sittenki on jokin suunnitelma mulle. Hmph, en usko. Suunitelmani on vain olla mahdollisimman pieni, ja jos se vie minulta hengen niin sitten ei voi mitään. That's it.

P.s. Pöllyssä on kiva olla. IHANA olla. Tätä olenkin kaivannut.

heipä hei ihmiset. Paskaa sataa niskaan samaa tahtia kuin ruokaa valuu kurkkusta alas mahaani. Vituttaa suuresti. Ei mua nyt ole lihotettu mitenkään sairaalloisesti, on keskitytty enempi mun mielen hoitamiseen. Ja sitä kautta lihomiseen. Jalka on edelleen paketissa. Mun nenä on murtunu ja leuka ihan helvetin kipeä ja tikattu plus takaraivossa ja otsassa on aika komeat kuhmut. Kompastuin kipsini kanssa rapuissa, joita "kävelin" ees taas. paremminkin hyppelehdin yhdellä jalalla. Hups. Onneks ei sentään katkennu tai murtunu mitään enempää.

Mulla on todella vangittu olo tällä hetkellä. Ihan hirveän laimea, litteä jotenkin... En sitten tiedä. Olen kylllä aika pöllyssä at the moment. Mun tukka tippuu päästä ennätystahtia. Kädet ei oo tikeissä ja siteissä. Ne on ehjät, mut muuten oon aika viiltoina. Jos vois kuvitella tytön sellaseen kananmunan viipaloijaan niin kuvitelkaa siihen mut. Ja sitten seuraava tilanne, että seison siinä ja viipaloija osa viipaloi mut kuin kypsän kananmunan. Ja sitten mun sisältä valuis vaan ruokaa ja ruokaa ja pillereitä ja lisää pillereitä ja neuloja ja teriä.

Revin pian itse kipsini irti. Minulle kerrottiin juuri, että se on minulla vielä tavallista kauemmin koska olen näin "heikko ja laiha", jaaha?

Punnituksessa sain lukea rivien välistä, miten tyhmänä minua pidetään. Paino oli laskenut, kuten jo kerroinkin. Ei auttanut veden juonti tarpeeksi. Se sininuttuinen pelle katsoi mua tavalla mitä vihaan. Käski näyttää kädet. Käski näyttää terveen jalan. Lopuksi olin pelkät alushousut jalassa sen edessä. "Et oo näemmä tällä kertaa viillelly pahemin, mitä nyt noita pieniä. Hyvä!"

Osastolle takaisin, PERJANTAINA? Juhannusaattona, jolloin olin suunnitellut, että menen äidin kanssa mökille. En tiedä mistä mielenvikaisuushetkestä tempaisin idean lähteä sinne mukaan. Tosin ei minua olisi kotiinkaan jätetty. Vittu.

Ahdistaa olla minä. Ahdistaa kun ei pääse pois tämän kuoren sisältä. Olen vankina. Suututtaa valmiiksi se että tulen lihoamaan PALJON sielä osastolla taas.. en halua mennä sinne.. Jos olen kiltisti ja syön nyt hyvin, en joudu sinne. Mutta syöminen on vastoin päätöksiäni ja se rikkoo lupauksia itseäni kohtaan.
En sitten tiedä, mitä teen.

hei painan 44 kg! ihanaa! kerrankin vaaka näyttää pienenevää lukua! Olen ihan intoa täynnä ja puhkun onnea! Kipsi ei haittaa mun lihaskunnon tekoa yhtään!
Söin tänään sosekeittoa ja ruisleipää, oli pakko. tein sen jälkeen lihaksia niin paljon, että menin miinukselle. IHANA olo.

ihan mahtavaa, taas on suunta alas ja mun unelma alkaa taas häämöttää.

Lääkecocktailini oli väärä. Siksi vajosin pohjalta pohjalle enkä ylös ollenkaan. Nyt asian pitäisi korjautua. Jalkakin paranee kuulemma "kaikesta huolimatta" hyvin. Käteni ovat ihan rikki, siis kämmenet. Ihoni on niin kovin herkkää ja ohutta, kun joudun käyttämään liikkuakseni kyynersauvoja niin se menee rikki.
Aika ihmeellinen olo on. En haluaisi myöntää, että olo on paljon voimakkaampi ja jaksan enemmän nyt, kun olen lihava. En haluaisi myöntää sitä itselleni ollenkaan, mutta kirjoitin sen silti tähän?

En silti tyydy tähän, aion laihduttaa. Ainakin 7 kiloa. Heti, kun saumani sen tavoitteen saavuttamiseksi paranevat.

Ulkona on ollut ihana ilma, kun on satanut. Olen istunut parvekkeella ja katsellut vain miten kaikki kastuu. Polttanut tupakkaa ja katsellut. Silloin minulla on ollut ihana olo. Rauhallinen, enkä ole tuntenut sydämeni lyöntejä en mitään. Istunut puutuolissa kipsattu jalka muovijakkaran päällä koholla. Se on tuntunut mukavalta.

<3

Anteeksi, kävin syvempääkin syvemällä pohjalla taas... Kiitos kommenteista..

Olen maannut vain sängyssä. En ole tehnyt mitään, käynyt vain vessassa. En ole syönyt.
Äiti menetti hermonsa. Se kävi eilen huoneessani, katsoi minua ja alkoi huutaa. Se huusi miten typerä olen, mikä idiootti ihmisen pitää olla, että saattaa itsensä tähän kuntoon missä minä olen. Mikä virhe olen ollut ja että minulla pitää olla jokin suuri virhe päässäni, kun olen lesbo ja vielä mielisairaskin. Miten siskoni on täydellinen vastakohtani. Siinä vaiheessa mietin, että niin taitaa olla. Onhan sillä turhia kiloja luidensa ympärillä. Se on lihava

eipä tehnyt parempaa mieltä eikä se toisaalta oloani pahentanutkaan.

VIHAAN ITSEÄNI

Haluan nähdä rakkaani, joka kuoli. Haluan hänet takaisin. Ei se olisi saanut tehdä niin minulle. Perkeleen kasvain sen päässä. Kun sain tietää siitä, teki mieleni repiä se hänen päästään paljain sormin. Koska tiesin, että menettäisin hänet. Enkä voinut antaa niin käydä. Nyt se on kuitenkin jo tapahtunut. Haluan hänen mukaansa. Miksei se ottanut minua mukaan? Haluan sinne missä se on. Ja se tietää sen.

haluan kuolla, en halua elää. en tiedä mitä täällä on minulle. ei mitään. Haluan kuolla eikä minun anneta kuolla? haluan pois. Miksei sitä voi ymmärtää? Miksi ne perkeleet sanovat että minut saadaan kuntoon, kun en halua kuntoon? mikä vittu siinä on?

Katsokaa, pääsin pois! painan nyt 46 kg. Esitän viikon, että noudatan syömisiä yms, sitten taas laihdutan. Juon mahan täyteen vettä punnituksia varten. Ennen pitkään ne kyllä huomaavat senkin iänikuisen kikan, mutta yritän silti.

Haavat on umpeutuneet, ruvilla. En kuulemma yrittänyt itsemurhaa. Niin minulle todettiin.

Minulla ei ole sopivia vaatteita. Olen vienyt kaikki liian isot pois. nyt on vain liian pieniä. Kamala tunne. Pitää yrittää löytää jostain kaapin kätköistä edes yksi hyvä t-paita ja housut.

Ihanaa, olen vapaa! Toistaiseksi.. Joudun takaisin vielä, mutta nyt olen vapaa!

saatanan saatanan saatana. saatana.

voi vittu. Tiedättekö paljonko olen lihonut? painan vitun 41 kiloa jo. Miettikää paljonko se tekee. Hyi helvetti. Kipsi estää kävelemästä huoneessa ja mulle annetaan sen päiväset lääkkeet iltaisin että sammun kuin saunalyhty samantien. Tuttua puuha se on, mutta voi vittu. Mitään en voi tehdä kuluttaakseni pois näitä saatanan kiloja! Mulla oli letkukin tossa kun tulin tänne, kiskoin sen pois. Kiskoin sen taas pois. Ja sitten lupasin hysteerisesti itkien, että syön mieluummin kiinteää ruokaa jos sitä ei laiteta takaisin aina vain.

Viiltelin jalkani ja käteni jo auki. Kauhea ratsia, ne etsivät sitä terää mutta eivät löytäneet. Eivät ennenkuin yksi, se joka on aina hoitanut mua, penko paljastavaa pesupussiani ja huomasi verisen korkin ja verisiä jälkiä kasvovesipullon ympärillä. Mikä idiootti olinkaan, kun laitoin sen sinne takaisin verisin sormin. Mikä tyhmä idiootti.

Käet ja jalat on nyt sitten paketissa, aika monessa on tikkejä. Äiti sai tänään tuoda mulle läppärin. Sain tulla äidin kanssa pihalle. Tää netti on aika surkea. Toivon ettei tämä katkea nyt. Äiti oli itkenyt, kun sille oli soitettu ja kerrottu mitä olin itselleni tehnyt taas. Olin idiootti senkin takia, että nyt en pääse täältä pois kai pitkään aikaan. Painon puolesta kyllä, itsetuhon ja masennuksen takia ei. Voi helvetti. Haluan että toi saatanan jalka parantuu ja että pääsen kuluttamaan.
Mutta miettikääs sitä, miten entistä ohuempi jalkani on, kun se kuoritaan kipsistä pois!

pitää sammuttaa kone, äiti haluaa kävellä ja sen pitää kantaa tämä, minä en pysty.

kirjoittelen kun voin <3

Pakkaan, siivoan, teen lihaskuntoa.

Heihei kaikki, en tiedä miten pitkäksi aikaa. Luulen, että en pääsen lomille, koska vaaka näyttää tasan 33 kg.

Piilotin taas terän kasvovesipulloni sisälle.

Voimia kaikille <3

Teen nyt muutaman paljastuksen, ennen kuin astun osastolle. Saatte näiden tietojen perusteella koota minusta sellasen ihmisen päähänne kuin haluatte. Tai ehkä se jo luotu mielikuva minusta romuttuu täysin?


- Oikea nimeni on Stella, joo uskokaa tai älkää. Äiti on ruotsalainen, mutta se on ihan hyvin suomalaistunut. Isä on aika vähän mun elämässä.

- Olen 19-vuotias.

- Olen sairastanut anoreksiaa vähän päälle viisi vuotta. Masennusta 7 vuotta, viisi niistä vakavaa masennusta.

- Kun aloin tiputtaa painoa, painoin 79 kg.

- Olen lesbo.

- Kahdesti olen melkein onnistunut riistämään hengen itseltäni.

- Käteni näyttävät ehkä hirveille, mutta minua se ei haittaa.

- Minulla on pitkä kihara tukka, joka oli ennen todella paksu ja ihana. Nyt se näyttää rumalta harakanpesältä.

- Mulla on ihana kauneuspilkku.

- Mulla on ollut kivoja lävistyksiä, mutta kaikki on pitänyt ottaa pois.

- Minulla on yksi paras kaveri, muutamia koulussa joille voin jutella.

- Sisko on sanonut, että olen pilannut sen lapsuuden. Voi se tottakin olla, mutta yleensä kaikki sanoo, että olen pilannut oman lapsuuteni/nuoruuteni/elämäni.

- Rakastan hyviä elokuvia, totta, aika laaja käsite. Kuuntelen vain hyvää musiikkia ja luen parhaita kirjoja.


Hmmh... Kysyä saa ihan mitä vaan jos jää vaivaamaan. Joudun keskiviikkona sinne osastolle, joten minulla on vielä aikaa vastailla ja lukea teidän ihania blogejanne <3

Voi vittu, joudun osastolle tämän helvetin paketin kanssa. Tulen sieltä taas lihavana ja muka onnellisena takaisin. Muka korjattuna. Paskat.

Katkaisin jalkani. Poljin kuin hullu ja tunsin huimausta. Seuraavaksi muistan kun makasin maassa ja päähän sattui, jalkaan sattui ja joku minua nuorempi poika yritti herätellä minua. Se sanoi, että "älä liiku sun jalka on katki ja otsastas tulee verta".
No makasin siinä, ihan kuin olisin ollut jo kuollut enkä sanonut mitään. Itkin vain, koska kipu paheni kokoajan.
Sitten oltiin sairaalassa, minut vietiin sinne ambulanssilla. Hoitsut tiesi, että multa on jalka poikki ja oisin lyöny pääni. Silti ne katseli hetken mua, että tulinko alipainon takia vai jonku kunnon onnettomuuden vuoksi sinne. Mulle oli laitettu ambulanssissa tippaletku päähän, koska ne ei löytänyt suonia käsistä. Se laitetaan kuulemma yleensä vauvoille päähän. Ja ne anto mulle jotain kipulääkettä, ei sattunut enää niin pahasti. Äitikin oli ilmestynyt sairaalaan ja se oli todella huolestuneen näköinen.
Sairaalassa mun jalka leikattiin ja paketoitiin, sääri- ja pohjeluu kummatkin oli menny poikki. Siis kokonaan katki. Nukutuksen aikana oli kuulemma tullut pari romahdusta, niin alhaisen painoni takia. Ja jalka tulee paranemaan todella huonosti. Pitäisi saada lisää painoa ja tarvittavia ravintoaineita ja vitamiineja ja kaikkea soopaa, että paranisin.

Olen nyt tutkaillut itseäni, jalkani on paketissa, päässäni on iso sidos, koska otsani aukesi aika pahasti. Käteni ovat ruhjeilla ja on kuulemma onni etteivät nekin menneet katki. Minun pitäis syödä joka päivä jotain, edes vähän. Joudun kuulemma muuten osastolle, että jalka paranee ja minä paranisin. Enhän minä voi mitään syödä, kun en voi liikkua sitä pois?

Ehkä keksin jotain... Sattuu muuten ihan helvetisti.

34,8 kg.

Olen pyöräillyt yli 15 kilometriä tänään, en tiedä miten jaksoin.
Piiskasin itseäni ihan saatanasti ja sillä mentiin. Join vettä ja poljin hirveän lujaa. Kädet piilossa pitkähihaisen alla, vihaan sitä. Vihaan jälkiä käsissäni, mutta silti tykkään tehdä niitä. Olen koukuttunut siihen. Se on kuin huume, johon jää kiinni.

Äiti on ihan muroina kun ei saa minua lopettamaan. Ihmettelen sitä, että miksei se ole nyt viiden vuoden aikana ymmärtänyt etten aijo lopettaa? Se melkein otti minulta pyörän avaimet pois. Se on ainut kulkuvälineeni joten päätti, että saan pitää avaimet. Tosin en käy missään, joskus tosin käyn sen yhden ystävän luona. Ja joskus on jotain pakollisia menoja joihin on pakko raahautua.

Tänään aijon vielä mennä ulos. En tosin tiedä millä voimilla. No, jos lepään hetken silmät auki, voin saada voimia. Niinhän?

Menin tänään ulos. Otin viltin, vettä ja itseni mukaan. Menin puistoon ja istuin sielä, aurinkolasit kasvoillani. Mulla oli päällä tosi iso huppari, se on mukava koska se ei mene makkarankuoresti päälläni eikä hankaa haavojani. Puistossa oli aika paljon ihmisiä. Kun minulle tuli kuuma, otin hupparin pois. Oli kiva tuntea kuumuus, kun yleensä tuntee vain kylmää.
Pikkuhiljaa kaikkien päät kääntyivät minuun, vilkuilivat uteliaasti ja inhoten. Ensin en välittänyt katseista, mutta sitten minulle tuli todella kurja olo. Kaikki tuijottivat minua, koska olen niin lihava. Lihava ja masentunut teini, joka on viillellyt kätensä melkein palasiksi ja vielä esittelee haavojaan ja ihrojaan julkisesti. Peitin itseni taas hupparilla ja piilotin käsivarteni. Yritin keskittyä kirjan lukemiseen, mutten pystynyt. Uppouduin vain omiin ajatuksiini, etsin piiloa mihin mennä.
Olin ajatuksissani noin puolitoista tuntia, kunnes tajusin, että pitää kävellä. Ettei tämä edelleenkään lähde makaamalla. Keräsin tavarat reppuun, jossa oli pari valtavaa kirjaa ja kolme 1,5 litran vesipulloa. Ne ovat painoni. Ne selässäni kävelin ehkä viisi kilometriä, naurettava matka. Oli pakko palata kotiin, koska oloni muuttui leijuvaksi. Se oli kyllä ihanaa ja olisin halunnut jatkaa kävelyä, mutta oltiin sovittu äidin kanssa että olen vain kolmeen asti ulkona.

En edes halua mennä vaa'alle. Teen sen sitten kun tuntuu hyvälle. Nyt tuntuu pahalle, kokisin vain saatanallisen vihan itseäni kohtaan jos sen nyt tekisin.
En ole viillellyt kolmeen päivään, koska pari haavaa on tulehtunut ja minulla on pientä kuumetta. En usko että kuume liittyy haavoihin. Ja teen silti lihaskuntoa, sen mitä jaksan. Enhän voin vain jäädä makaamaan löllyvän kehoni kanssa sänkyyn. Pakko se on pois saada.
Mielialani on tällä hetkellä ihan syvältä. Ulkona on ihana ilma, mutta en haluaisi yksin sinne mennä. Kukaan kavereista ei enää soittele, en edes tiedä pitääkö niitä sanoa enää kavereiksi. Ei mulla ole kavereita. Ne on jäänyt aikaa sitten. Paitsi yksi, joka kerran melkein kuoli, mutta tajusi sitten ettei luita voi laihduttaa pois. Nyt se on paremmassa kunnossa, on niin täydellinen. Se on ihana ihminen, niin kaunis ja laiha ja lääkäritkin sanoo sitä terveeksi.

36,1 kg.

Tekisi mieli ampua itseäni päähän. Minulla ei ole mitään käsitystä mistä tuo 600 grammaa on tullut.


Löysin n 5 vuotta sitten tekemäni listan ruuista, joita en saa syödä.

"
- Vaalea leipä
- Juusto
- Pullat, keksit, kakut yms
- karkki
- voi
- limut

3 ateriaa päivässä, aamupala ei pakko eli 2. Vettä vähintään 3 litraa mieluummin enemmän.
3 lenkkiä päivän mittaan ja lihakset illalla. Nukkumaan tyhjän vatsan kanssa."


Noin aloitin siis täydellisyyden etsimisen. Tosin "Ei syötävien" lista on todella paljon pidempi nykyään.
Ja nykyään olen paljon täydellisempi kuin silloin, mutta en kuitenkaan täydellinen.

35,5kg.

Onneksi huoneeni ovessa on lukko. Saan rauhassa tehdä lihaskuntoa, kun äiti huutaa oven takana. "Tein sua varten sosekeittoa! Porkkanasta ja kukkakaalista! Tuu syömään!". En mene, miksi menisin? En minä lopeta, nyt lähtee kaikki loputkin. Kauhean kylmä, ihanan kylmä. Huimaa, tuntuu kuin lentäisin, leijuisin senttejä maanpinnan yläpuolella. Tärinää, se helpottaa vain silloin kun teen lihaksia. Sen jälkeen se pahenee ja joka puolelle sattuu. Selässä on paha hankauma lattiasta. Haluaisin hioa polveni kapeammiksi, jalat kuin hammastikut. Nyt ne ovat kamalat möllykät keskellä jalkojani.
Maalaan aina kun pystyn, aina kun kädet tärisevät vähemmän. Ei se hienoa jälkeä ole, mutta saan purkaa tunteitani.
Suunnittelin, että kun olen tarpeeksi heikko, niin heikko etten jaksa nousta enää edes sängystä, aijon ottaa paljon lääkkeitä. Olenhan nyt nyt jo varsin heikossa kunnossa, mutta en tarpeeksi. Jaksan vielä nousta sängystä, kävellä, tehdä hieman lihaksia pyörtymisenkin uhalla. En tosin nouse mielelläni sängystä. En jaksa. Ahdistaa, mielessä pyörii kamalasti asioita jotka pahentavat oloani ja sen takia viiltelen. Heikottaa senkin takia. Haavat paranevat huonosti. Ei se haittaa.
Tuntuu sille, että äiti on antanut periksi. Ei enää jaksa yrittää takiani. Tai sitten sillä on jokin katala suunnitelma.

Nyt äiti vihaa minua entistä enemmän. En syönyt sen äitienpäiväkakkua. Miksi söisin, se vihaa minua tällä hetkellä jo niin paljon ettei enempää pysty. Ja minä vihaan kakkua.

36,1 kg.

Ihanan kylmä, jalat ja kädet on ihan kylmät, kuin jotkut metalliputket. Niissä kiertää veri, jossain sielä syvällä. Tärisen. Öisin herään siihen, etten tunne varpaitani. Huoneessani ei ole toimivia pattereita ja ikkunat falskaavat. Ei se mitään, pidän kylmyydestä enemmän kuin lämmöstä.
Äiti sekoaa taas pian takiani. Saa huutokohtauksen ja haukkuu minut pystyy, ihmettelee miksi loukkaan häntä näin. Miksi en syö sen tekemiä ruokia, en juttele sen kanssa ja ennen kaikkea miksi juuri minä, hänen tyttärensä on sairas. Teen sen kuulemma tahallani. Niin teenkin, haluan olla pieni. Haluan kuihtua. Varresta kaikki pois. En silti tahallani loukkaa äitiä, miksi se niin luulee. Teen tätä vain itseni takia ja omaksi parhaakseni, miksei se sitä ymmärrä. En halua loukata sitä, mutta se ottaa asian niin.
Se luuli viitisen vuotta sitten, että tämä olisi vain jokin "nuoruuden tyhmä vaihe, joka onneksi menee ohi pian". No, ei ole mennyt eikä ole menossa. Vain näin olen onnellinen.

Äitiä harmittaa myös se, että käytiin tikkaamassa pari haavaa sairaalassa. Tein ne vyöllä, vyön soljella. Se tuntui mukavalle. Se on kuitenkin ikävää, että äiti joutuu katsomaan haavojani ja poistamaan niistä tikkejä. Minua haavat eivät harmita, sairaalareissut eivät harmita yhtään. Paitsi silloin jos tulee lähtö osastolle tai jos edes jotain sen tapaista maalaillaan.

Nyt menen tekemään lihaskuntoa. Niin, ja joku varmaan miettii, että millä lihaksilla. No, ei millään.

Vihani kaikkea kohtaan on taas aivan huipussaan. Minun pitäisi mennä päiväosastolle. En mene.
Sellaseen en sitoudu. Sielä vain syödään ja syödään ja syödään ja pidetään muka kiinni päivien rytmistä. Minulla on oma rytmini jota elän, sitä ei sotketa.
Sitä ei saatana sotketa, KUKAAN ei sotke sitä, se on MINUN rytmini jolla ELÄN. ELÄN koska en halua kuolla, ELÄN koska haluan elää elämäni keijukaisena.
Yhtä siirtoa en ymmärrä, miksi minulta otettiin lääkkeet pois. En koe tarvitsevani niitä, mutta huolestuttaa silti nukkuminen. Haluaisin niin kovasti nukkua, että jaksan treenata. Eihän tätä muuten saa pois. Koira lihoaa ja minä laihdun.

Tänään 37,2 kg.

Tiedän suunnan.

---

Arvatkaa mitä teen?
No syön jäätelöä. Ensimmäistä kertaa n 3 vuoteen.
Arvatkaa vielä mitä?
Oksennan tämän kohta. En ole mikään kiltti koira, joka syö kun annetaan tai käsketään. Olen ilkeä, sairas, hullu ja tyhmä tyttö.

Riehuin tänään aamulla ihan urakalla psykiatrin luona. Se on kamala äijä, ei ymmärrä mua eikä varmaan itseäänkään. Se on ihan selvästi joku lobotomian kokenut älykääpiö. Sademies saatana. Noh, viskoin sen puhelimen, nenäliinat, kynäpurkin ja silmälasikotelon vähän sinne sun tänne, yritin myös heittää tietokoneen näyttöä, mutta en jaksanut, fail. Naurattaa jälkeenpäin kun ajattelen, että millehän olen näyttänyt kun olen yrittänyt nostaa sairaan isoa ja antiikkista näyttöä. Tytöllä pituutta 172 cm ja painoa 40,3 kg. Näytöllä kokoa joku puoli metriä kertaa puoli metriä ja painoa varmaan joku 15 kg. Ja tyttö hävis.

Noh, lopetin sitten käynnit tuon äijän luona. Kaipaan vanhaa psykaani, mies hänkin, mutta mukava ja ymmärtäväinen. Sekosi itse, joten tuskin tapaan häntä enää.

Herkkulaatikko on täynnä, mietinkin tässä, että miten saan kaikki piilottamani ruuat ja karkit pois talosta. Yhtenä satsina en voi niitä viedä. Hmh, pitää varmaan pieninä "annoksina" kuljettaa ne saastat pois.
Parempi laatiossa homeen peitossa, kuin mahassani lisäämässä rasvaa varteeni.

olen ollut ihan hirveän vihanen nyt viimeisen viikon. Kauhean vihanen. Tekee mieli paiskoa tavaroita, rikkoa itseään, huutaa muille ja hakata muita. Turhauttaa aivan helvetisti kun ei voi mitään noista tehdä.
Olen myös lihonut, helvettiin pakkosyöttö.

Oloni on kamala. tekisi mieli repiä vähätkin hiukset päästä, viiltää itseni palasiksi, sen ole tosin tehnytkin, polttaa kehoni auki, hakata itseni mustelmille, hangata iho rikki, hypätä korkealta, ajaa auto tahallaan seinää päin, kävellä bussin alle.

Aina kun ajan autolla, olen miettinyt, miltä tuntuisi ajaa toisen auton perään, ojaan, jokeen tai päin seinää. Mietin asiaa täysin vakavissani ja olen melko varma että aijon kokeilla sitä.

en tiedä mitä teen seuraavaksi, eihän sitä kukaan voi tietää. ehkä muut kuulevat siitä jälkeenpäin

Jouduin muutamaksi päiväksi ossalle, huoh. Äiti perkele tuli huoneeseeni vielä kattomaan että olen syönyt iltapalan ja näki että olin ihan pöllyssä ja päätti viedä mut ensiapuun. Se kaappasi minut syliinsä, huusi siskolleni että nyt mennään sairaalaan, laittoi minut sohvalle ja soitti taksin. Luulin aluksi, että se kaikki oli unta, mutta eihän se ollutkaan. Tarkoitukseni ei ollut vetää mitään yliannostusta, halusin vain nukkua ja tuntea oloni leijuvaksi.
Piti hieman vakuutella lääkärille ja hoitsuille etten yrittänyt tappaa itseäni. Kyllähän sen nyt näki määrästäkin mitä olin ottanut, ettei ollut tosi kyseessä. Mutta pitivät minua sielä sitten varmuuden vuoksi muutaman päivän.. Nyt olen taas hieman lihava. Pitää laihduttaa.

Oi, olinhan minä sielä 10 päivää.... Ajantaju on ihan hukassa.

olen ihan öllyssä ja nään harhoja väsytää enemän kokoajan ja koht akai nukahfan tyhjiä levyä pöydäll ä

Sain tänään aamulla jonkun oudon kohtauksen. Tärisin ja kaaduin lattialle, silmäni menivät kuulemma ympäri ja vain valkuaiset vilkkuvat. Kun tokenin äiti pakotti minut syömään hillovoileivän. Ei sitten pahempaa syötävää siihen keksinyt, mieluummin vaikka tomaatin olisin syönyt... Ennen tuota pyörtymisjuttua multa lähti käsistä tunto, jalat pettivät alta ja tuntui kuin koko kehosta olisi kadonnut voimat. Kai se oli vain normaali pyörtyminen...
Ei tuo minua suuremmin huoleta, äidin hälytyskellot vain soivat taas, ja se on tyytyväinen kun pitää mennä takaisin hoitoon vielä. Se näki pyörtymisen yhteydessä uudet viillot, polttojäljet ja raapimiset. Ihan sama se minulle on vaikka se ne näkikin, mutta onhan se kurjaa hänen kannaltaan kun pitää todistaa hullun tyttärensä vihaa omaa kehoaan kohtaan. Hän varmaan miettii, että on se ihme kun ei itsensä näännyttäminen olemattomiin riitä, pitää vielä rikkoakin.

Pakko kertoa loppukevennykseksi pieni juttu. Oltiin tässä pääsiäisen aikana vierailemassa sukulaisten luona. Sielä oli 4-vuotias serkkuni. Hän istui ruokapöydässä ja kahmaisi voirasian käteensä, kouraisi sieltä nyrkillisen voita, ja alkoi mussuttaa sitä. Siinä vaiheessa minä poistuin pöydästä ja olin poissa lopun ruokailun ajan. Hyi helvetti miten ällöttävälle se näytti. Se lapsi on muutenkin hirveän kokoinen, kamalan iso maha sillä on. Ei sen maha näytä edes sille että se kuuluisi sen kehoon. Sen äiti sanoo vaan, että antaa lapsen maistella ja tutustua uusiin makuihin. Itse en sillä ruokailulla syönyt mitää, onneksi tätini oli tajunnut laittaa minulle vain vesilasin ja oman kannullisen mehua paikalleni. Siitä kiitän häntä, se oli todella ihanasti tehty. Äitini oli vinkannut hänelle, ettei minulle kannata kattaa lautasta tai että minulle ei saa tyrkyttää ruokaa koska saatan suuttua siitä pahemman kerran. Söin sitten kotona muutaman minitomaatin, puolikkaan päärynän ja puolitoista keitettyä porkkanaa.

Tiedätte varmaan ne kamalat äänet mahasta, jotka kuuluvat kun ruoka ja kaikki muu kamala myrkky liikkuu eteenpäin ja kun elimistö ottaa siitä vähästä kaiken irti mitä se saa? Ne äänet etovat minua, mahastani kuului juuri sellasta mölinää, ja oli todella lähellä ettenkö olisi ruvennu itkemään.
Huomasin tänään etten ole syönyt mielialalääkeitäni ainakaan yhdeksään päivään. Mutta kun mietin oloani ja käytöstäni, niin en huomaa mitään eroa siihen jos söisin lääkkeitä.

Haluaisin saada kauan sitten elämästäni poistuneen ihmisen syliini, haluaisin puristaa häntä rakastavasti ja suojelevasti. Haluan suojella häntä, mutten pysty. Olen suojelemiseen liian hintelä ja heikko. Haluan kertoa hänelle, että rakastan häntä edelleen eniten maailmassa. Haluan koskea hänen ihanaa, kaunista kehoaan ja tuntea sen muodot. Nuuhkia hänen tuoksuaan ja tuntea suurta rakkautta.

Haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Edes kerran vielä.

Pääsiäinen. Karkkilaatikko pääsee taas käyttöön. Ties kuinka paljon karkkeja olen sinne piilottanut ja laittanut kaappiin piiloon. Hyvän tilaisuuden tultua olen ne heittänyt pois. Nyt sielä on jo 5 isoa suklaamunaa ja paljon pieniä. Kaksi pussia vaahtokarkkeja, yksi fazerin sininen, irtokarkkipussi, ranskanpastilleja ja hubbabubba-purkkaa. Koskakohan ihmiset ymmärtävät, ettei karkkien tuonti minulle ole kenekään kannalta hyvä asia? En tunne minkään näköistä houkutusta syödä karkkeja, tunnen vain sen vihan jo valmiiks mitä tuntisin itseäni kohtaan jos karkkeja söisin.
Harmi vaan karkkien tuojien kannalta, heiltähän sitä rahaa menee hukkaan...

Viiltelin taas, tällä kertaa tosin olen pitänyt jäljet piilossa ettei äidin hälytyskellot ala soimaan. Tosin ei hän enää edes huomaisi uusia vanhojen seasta. Kyynertaipeeni ovat pistojäljillä ja mustelmilla. Eivät ne saaneet minusta edes verta viimeksi. Silti verta valuu aina viilloista niin paljon, että joskus ihan ihmetyttää.

Tämä teksti saattaa olla aika kevyen, rennon kuuloista mikä johtuu siitä että olen aivan pöllyssä.

No nyt olen lihava. Luulevat myös onnelliseksi, paskan marjat sanon... Lihava ja onnellinen. Pah.
Nyt vasta rikki olenkin. Minua lihotettiin täysin vasten omaa tahtoani. Vihaan ruokaa nyt enemmän kuin koskaa, koska minua hävettää myöntää edes, että opin pitämään ruoasta. Nyt vihaan sitä eniten maailmassa. Vakuuttelen itselleni, että pääsen vielä vanhoihin, tuttuihin, turvallisiin pieniin mittoihini.
Olo tässä kehossa, tämän kaiken liian rasvan ja lyllyvän kanssa aiheuttaa jatkuvan pahan olon. Punnitus on tiistaina, ja tiedän että luku on aivan liian suuri. Vihaan esim nenämahaletkuja, pakkoruokailuja, epäileviä hoitsuja, lepositeitä yms.

Olen aivan vitun sekaisin, juuri tämän liiallisen pehmeyden takia. Henkisesti on paljonpaljonpaljon pahempi olla. Kamala, kurja, eksynyt, rikkinäinen, yksinäinen, lihava, ruma, ällöttävä, etova ja kaikkea mahdollista.

Niin, lepositeisiin pääsin kun aloin riehua ruokailussa. Tai siis kun olin istunut pöydän ääressä ruoka naamani edessä varmaan kolme tuntia. Suutuin. Ei niillä ole oikeutta niin tehdä. Heittelin tavaroita ja huusin naama punaisena, kyynelten valuessa naamallani. Juoksin huoneeseeni, pieneen vitun kamalaan huoneeseeni, joka ei ollut edes yksin oma huoneeni, ja viiltelin itseni ihan rikki. Se oli mukavaa. Salakuljetin sinne mattoveitsen terän. Säilytin sitä jostain lukemani kikan mukaisesti kylpy/aamutakkini taskussa nenäliinaan taiteltuna. Sitten riehuin huoneessani veri lentäen, joka puolella oli verta, katossakin. Ihan oikein niille, vähän jotain oikeaa tekemistäkin. Ei vain hullujen vahtimista.
No sieltä ne saivat minut tietenkin kiinni ja käskivät ensin itse putsata haavani mutta huomasivat sitten etten saa niitä itse laitettua, tarvittiin tikkejä.
Jatkoin riehumista niin jouduin lepositeisiin ja pieneen huoneeseen. Ihan yksin. Tavallaan olin onnellinen, mutta toisaalta oloni oli helvetin pakokauhuinen.



"Ei hätää, pääset vielä mittoihisi"

nyt se loppuu

Anteeksi, että en ole kirjoittanut kuulumisiani. Olen vain ollut. En ole kyennyt tekemään mitään. Minulla ei ole enää ystäviä joita tapaisin, minulla ei ole enää mitään. Minua ei oteta ostastolle. Tuntuu että kaikki loppuu.

äiti epäileee, että minulla on skitsofrenia. Näin eilen illalla niin voimakkaita harhoja, että heräsin aamulla kirja kainalostani, otin sen yöllä turvakseni jos harhat käyvät päälle. Puhuin harhoilleni ja ne vittuilivat takaisin liikkumalla enemmän. Se säikähti, mä säikähdin. En ole koskaan ajatellutkaan että minulla olisi skitsofrenia. Eikä varmaan olekaan, mutta äitini, erikoissairaanhoitaja, arvelee nyt näin. Ehkä puhun tästä psykalleni ensi viikolla...

rytmihäiriöitä. ja lähettivät kotiin, olisivat edes pelastaneet minut itseltäni.

oksettaa, tärisen, pää särkee aivan helvetisti ja huimaa. oireet pahenevat kokoajan joten nyt menen.

hei. poltin äsken käsivarteni lampulla. se tuntui ihanalle, tunsin miten kipu kasvoi ja kasvoi ja sitten se kaatui. loppui, käsi halvaantui. ihana tunne. väsyttää niin, haluaisin nukkua, mutta olen kuplassani. en saa nukuttua. makaan tai istun silmät auki sängyssä ja katson eteeni. nyt hain lohtua tästä, tietokoneesta. ei auta. tänä yönä aion nukkua, ei kiinnosta miten ja millä tavalla kunhan saan suljettua silmäni edes muutamaksi tunniksi. olen aivan hajalla, en ymmärrä psykiatrien mieliä. en voi vastata heille jos en itsekään tiedä enää mitään. sattuu, mahaan sattuu ja päähän sattuu. rintaan sattuu. mahassa myllertää kuin sielä olisi perhosia miljoonia. tänään aion nukkua.

Sanoin jo T lle, että itsemurhafantasiat ovat ihanaa pakoa arjesta. Niiden avulla pystyn hieman purkamaan itseäni. Muutaman kerran olen havahtunut sängyltäni kaikki lääkepakkaukset edessäni. Istuin vain ja tuijotin niitä, olin silti aivan tietoisesti hakenut ne eteeni.

Katsoin tänään Victoria's Secretin alusvaatenäytöstä. Ihania tyttöjä, jotkut niin siroja ja jotku sairaanloisen siroja. Miten heidän lantionsa korostui muutenkin niin hoikasta varresta. Ja jalat, ihana jalat, niin pieniä ja pitkiä jalkoja. Ei merkkiäkään siitä, että reiden hankaisivat yhteen. Ihania rintalastoja, käsivarsia, solisluita ja kauloja. Kauniita.

Olisi niin helppo kuolla. Unilääkkeitä löytyy pilvin pimein, kun niin monta kertaa on niitä vaihdettu. Aina melkein kokonaiset laatikot on jäänyt mulle. Joku tietää, joku ei, miten houkuttelevaa olisi kiskoa kaikki nuo lääkkeet jotka lymyilevät lipastoni laatikossa. Oikean reunan ylimmässä vetolaatikossa. Ahdistuslääkkeitäkin on n 200 kpl, mutta niistä tuskin tapahtuisi mitään. Voinhan tietenkin vetää kaikki lääkkeet mitä löydän. Se olisi niin helppoa. Äitikään ei enää käy katsomassa minua. Kun olen omissa oloissani, hän ei häiritse. Kukaan ei häiritse.

taas on ollut aivan kamalaa. Luulen, että romahdan taas pian. En jaksa tehdä mitään, makaan vain tai istun ja tuijotan. Tännekään en ole jaksanut kirjoittaa, en vain jaksa. Nytkään en keksi mitään järkevää sanottavaa. Olen aivan pöhnässä ja istun. Olen kuin kuplan sisällä joka eristää minut ulkomaailmasta. Olen taas kuplassa. Toivottavasti kuplani ei puhkea. Se olisi liian pelottavaa. haluan kuihtua kuplani sisään ja jäädä nukkumaan.

Ihanaa, olen laihtunut kamalasti. En jaksa nyt kirjoittaa hirveästi, otan joku päivä paremmin aikaa ja kirjoitan tänne pitkät pätkät. Olen niin iloinen, kun laihdun. Tuntuu etten tarvitse mielialalääkkeitäni ollenkaan, koska olen kokoajan iloinen, kun nään kuihtuneen kroppani. Ja kaikki väittävät, että lääkkeet joita syön lihottavat. Nämä lääkkeet saavat minut vain voimaan pahoin ja tuntemaan hirveää vastenmielisyyttä, kun edes nään ruokaa, haistan tai edes ajattelen. Tosin en ole vähään aikaan ajatellut, haistellut tai nähnyt ruokaa. Ihanaa.

Olin eilen psykalla. Nostettiin taas ahdistuslääkkeen määrää ja unilääke vaihdettiin. Menin eilen nukkumaan kahdeksalta ja nukuin siihen asti, kunnes kello herätti. Laihdutan, ja tämä on ihanaa. Ihanaa voida laskea taas kaloreita ja tuntea nälkää. Nälkä on ihana tunne, en osaa edes kuvailla sitä paremmin tai tarkemmin. Kaikki jotka tietävät saman tunteen voivat yhtyä. Ystävä kysyi minulta haluanko näyttää luukasalta. "Haluan" sanoi ääni päässäni, mutta silti suustani tuli kieltävä vastaus. Kieltäminen ja kysyminen on niin turhaa, jos yhtään tuntee minua niin tietää, että tähtään juuri tuohon "luukasa" tilaan. Taas. Ihanaa, tunnen gramma grammalta, miten muutun onnellisemmaksi.

Tänään oli järkyttävä päivä. Olen romahdellut pitkin päivää, tuntenut kamalan pahan olon aallon iskevän jonka jälkeen tulevat kyyneleet. Ahdistus kasvaa kuin ilmapallo sisälläni, kun se kasvaa tarpeeksi se poksahtaa ja romahdan. Tänään se on sattunut jo liian monta kertaa. Itsestäni tuntuu, että kuljen kohti totaalista romahtamista. Mietin edelleen omaa kuolemaani, toisaalta voisin joutua osastolle pelastumaan. Silti en halua osastolle, siellähän laihdutukseni ja kaikki sen tulokset turmellaan, liikkeitäni vahditaan enkä saa olla yksin. Pakotetaan syömään.

Piilotin tänään äidin tekemät välipala leivät kaappiini. Laitoin ne pakastepussiin, suljin tiukasti ja pistin kenkälaatikkoon joka on "muisto" laatikkoni. Oksettaa ajatuskin siitä, että kaapissani lilluu muutaman päivän ruuat. Onneksi ne eivät ole mahassani. Esitin tyytyväistä äidille, eli vein lautasen pois ja kaadoin kiisselin viemäriin. En ymmärrä, miten tuo voi uskoa että syön. Äiti uskoi aivan sinisilmäisenä, että olin OIKEASTI syönyt. Ehkä se vain haluaa uskotella itselleen, että paranen. Tällä hetkellä olen kaikkea muuta kuin terve.

Taas itkettää.

Nyt olen koulussa. Tunnilla. Kaikki muut odottavat innoissan, että pääsevät pian syömään. Minua ajatus oksettaa. On pakko syödä, koska äiti vannotti parhaan ystäväni katsomaan että syön. Syön siis vähän. Tunnen itseni petetyksi, koska paras ystäväni kääntyi mielestäni minua vastaan. Eihän se tietenkään niin ole, mutta sille minusta tuntuu. Muutenkin oloni on järjettömän kurja. Masennuslääkkeiden määrää nostettiin ja unilääke vaihdettiin. Toivottavasti en nää enää painajaisia.
Olen taas miettinyt useammin miten voisin kuolla pois. Päädyn aina siihen, että riudutan itseni hengiltä, kuten moni on jo minulle sanonutkin.

Psykiatrini sai minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi, kun en tiedä mistä selittämätön paha oloni johtuu. "Kyllä sille on jokin syy" NO KUN EN KEKSI mitään syytä miksi edelleenkin on paha olla. Tiedän kaikki syyt ja niitä ollaan käsitelty mutta silti on kamala olla.

Laihdutan taas. Haluan olla laiha, ei minua kiinnosta mitä muut sanovat tai ajattelevat. Haluan olla onnellinen itseni kanssa. Edes itseni, kun muiden kanssa se ei onnistu. Olisipa edes omaa rahaa, mitä käyttää. Saisin ostaa nesteenpoistajia ja rasvanpoltto pillereitä. Figurell pillerit auttoivat paljon, kaikista paikoista lähti rasvaa mistä pitikin. Tähän liittyi tietysti täysi syömättömyys, mallin dieetillä elin eli pepsi maxilla ja tupakalla. Ja tuloksia näkyi todella hyvin.

Nyt haluan takaisin samaan, vihaan tätä mitä nyt olen.