No nyt olen lihava. Luulevat myös onnelliseksi, paskan marjat sanon... Lihava ja onnellinen. Pah.
Nyt vasta rikki olenkin. Minua lihotettiin täysin vasten omaa tahtoani. Vihaan ruokaa nyt enemmän kuin koskaa, koska minua hävettää myöntää edes, että opin pitämään ruoasta. Nyt vihaan sitä eniten maailmassa. Vakuuttelen itselleni, että pääsen vielä vanhoihin, tuttuihin, turvallisiin pieniin mittoihini.
Olo tässä kehossa, tämän kaiken liian rasvan ja lyllyvän kanssa aiheuttaa jatkuvan pahan olon. Punnitus on tiistaina, ja tiedän että luku on aivan liian suuri. Vihaan esim nenämahaletkuja, pakkoruokailuja, epäileviä hoitsuja, lepositeitä yms.

Olen aivan vitun sekaisin, juuri tämän liiallisen pehmeyden takia. Henkisesti on paljonpaljonpaljon pahempi olla. Kamala, kurja, eksynyt, rikkinäinen, yksinäinen, lihava, ruma, ällöttävä, etova ja kaikkea mahdollista.

Niin, lepositeisiin pääsin kun aloin riehua ruokailussa. Tai siis kun olin istunut pöydän ääressä ruoka naamani edessä varmaan kolme tuntia. Suutuin. Ei niillä ole oikeutta niin tehdä. Heittelin tavaroita ja huusin naama punaisena, kyynelten valuessa naamallani. Juoksin huoneeseeni, pieneen vitun kamalaan huoneeseeni, joka ei ollut edes yksin oma huoneeni, ja viiltelin itseni ihan rikki. Se oli mukavaa. Salakuljetin sinne mattoveitsen terän. Säilytin sitä jostain lukemani kikan mukaisesti kylpy/aamutakkini taskussa nenäliinaan taiteltuna. Sitten riehuin huoneessani veri lentäen, joka puolella oli verta, katossakin. Ihan oikein niille, vähän jotain oikeaa tekemistäkin. Ei vain hullujen vahtimista.
No sieltä ne saivat minut tietenkin kiinni ja käskivät ensin itse putsata haavani mutta huomasivat sitten etten saa niitä itse laitettua, tarvittiin tikkejä.
Jatkoin riehumista niin jouduin lepositeisiin ja pieneen huoneeseen. Ihan yksin. Tavallaan olin onnellinen, mutta toisaalta oloni oli helvetin pakokauhuinen.



"Ei hätää, pääset vielä mittoihisi"