35,5kg.

Onneksi huoneeni ovessa on lukko. Saan rauhassa tehdä lihaskuntoa, kun äiti huutaa oven takana. "Tein sua varten sosekeittoa! Porkkanasta ja kukkakaalista! Tuu syömään!". En mene, miksi menisin? En minä lopeta, nyt lähtee kaikki loputkin. Kauhean kylmä, ihanan kylmä. Huimaa, tuntuu kuin lentäisin, leijuisin senttejä maanpinnan yläpuolella. Tärinää, se helpottaa vain silloin kun teen lihaksia. Sen jälkeen se pahenee ja joka puolelle sattuu. Selässä on paha hankauma lattiasta. Haluaisin hioa polveni kapeammiksi, jalat kuin hammastikut. Nyt ne ovat kamalat möllykät keskellä jalkojani.
Maalaan aina kun pystyn, aina kun kädet tärisevät vähemmän. Ei se hienoa jälkeä ole, mutta saan purkaa tunteitani.
Suunnittelin, että kun olen tarpeeksi heikko, niin heikko etten jaksa nousta enää edes sängystä, aijon ottaa paljon lääkkeitä. Olenhan nyt nyt jo varsin heikossa kunnossa, mutta en tarpeeksi. Jaksan vielä nousta sängystä, kävellä, tehdä hieman lihaksia pyörtymisenkin uhalla. En tosin nouse mielelläni sängystä. En jaksa. Ahdistaa, mielessä pyörii kamalasti asioita jotka pahentavat oloani ja sen takia viiltelen. Heikottaa senkin takia. Haavat paranevat huonosti. Ei se haittaa.
Tuntuu sille, että äiti on antanut periksi. Ei enää jaksa yrittää takiani. Tai sitten sillä on jokin katala suunnitelma.