Menin tänään ulos. Otin viltin, vettä ja itseni mukaan. Menin puistoon ja istuin sielä, aurinkolasit kasvoillani. Mulla oli päällä tosi iso huppari, se on mukava koska se ei mene makkarankuoresti päälläni eikä hankaa haavojani. Puistossa oli aika paljon ihmisiä. Kun minulle tuli kuuma, otin hupparin pois. Oli kiva tuntea kuumuus, kun yleensä tuntee vain kylmää.
Pikkuhiljaa kaikkien päät kääntyivät minuun, vilkuilivat uteliaasti ja inhoten. Ensin en välittänyt katseista, mutta sitten minulle tuli todella kurja olo. Kaikki tuijottivat minua, koska olen niin lihava. Lihava ja masentunut teini, joka on viillellyt kätensä melkein palasiksi ja vielä esittelee haavojaan ja ihrojaan julkisesti. Peitin itseni taas hupparilla ja piilotin käsivarteni. Yritin keskittyä kirjan lukemiseen, mutten pystynyt. Uppouduin vain omiin ajatuksiini, etsin piiloa mihin mennä.
Olin ajatuksissani noin puolitoista tuntia, kunnes tajusin, että pitää kävellä. Ettei tämä edelleenkään lähde makaamalla. Keräsin tavarat reppuun, jossa oli pari valtavaa kirjaa ja kolme 1,5 litran vesipulloa. Ne ovat painoni. Ne selässäni kävelin ehkä viisi kilometriä, naurettava matka. Oli pakko palata kotiin, koska oloni muuttui leijuvaksi. Se oli kyllä ihanaa ja olisin halunnut jatkaa kävelyä, mutta oltiin sovittu äidin kanssa että olen vain kolmeen asti ulkona.