36,1 kg.

Ihanan kylmä, jalat ja kädet on ihan kylmät, kuin jotkut metalliputket. Niissä kiertää veri, jossain sielä syvällä. Tärisen. Öisin herään siihen, etten tunne varpaitani. Huoneessani ei ole toimivia pattereita ja ikkunat falskaavat. Ei se mitään, pidän kylmyydestä enemmän kuin lämmöstä.
Äiti sekoaa taas pian takiani. Saa huutokohtauksen ja haukkuu minut pystyy, ihmettelee miksi loukkaan häntä näin. Miksi en syö sen tekemiä ruokia, en juttele sen kanssa ja ennen kaikkea miksi juuri minä, hänen tyttärensä on sairas. Teen sen kuulemma tahallani. Niin teenkin, haluan olla pieni. Haluan kuihtua. Varresta kaikki pois. En silti tahallani loukkaa äitiä, miksi se niin luulee. Teen tätä vain itseni takia ja omaksi parhaakseni, miksei se sitä ymmärrä. En halua loukata sitä, mutta se ottaa asian niin.
Se luuli viitisen vuotta sitten, että tämä olisi vain jokin "nuoruuden tyhmä vaihe, joka onneksi menee ohi pian". No, ei ole mennyt eikä ole menossa. Vain näin olen onnellinen.

Äitiä harmittaa myös se, että käytiin tikkaamassa pari haavaa sairaalassa. Tein ne vyöllä, vyön soljella. Se tuntui mukavalle. Se on kuitenkin ikävää, että äiti joutuu katsomaan haavojani ja poistamaan niistä tikkejä. Minua haavat eivät harmita, sairaalareissut eivät harmita yhtään. Paitsi silloin jos tulee lähtö osastolle tai jos edes jotain sen tapaista maalaillaan.

Nyt menen tekemään lihaskuntoa. Niin, ja joku varmaan miettii, että millä lihaksilla. No, ei millään.