Pakkaan, siivoan, teen lihaskuntoa.

Heihei kaikki, en tiedä miten pitkäksi aikaa. Luulen, että en pääsen lomille, koska vaaka näyttää tasan 33 kg.

Piilotin taas terän kasvovesipulloni sisälle.

Voimia kaikille <3

Teen nyt muutaman paljastuksen, ennen kuin astun osastolle. Saatte näiden tietojen perusteella koota minusta sellasen ihmisen päähänne kuin haluatte. Tai ehkä se jo luotu mielikuva minusta romuttuu täysin?


- Oikea nimeni on Stella, joo uskokaa tai älkää. Äiti on ruotsalainen, mutta se on ihan hyvin suomalaistunut. Isä on aika vähän mun elämässä.

- Olen 19-vuotias.

- Olen sairastanut anoreksiaa vähän päälle viisi vuotta. Masennusta 7 vuotta, viisi niistä vakavaa masennusta.

- Kun aloin tiputtaa painoa, painoin 79 kg.

- Olen lesbo.

- Kahdesti olen melkein onnistunut riistämään hengen itseltäni.

- Käteni näyttävät ehkä hirveille, mutta minua se ei haittaa.

- Minulla on pitkä kihara tukka, joka oli ennen todella paksu ja ihana. Nyt se näyttää rumalta harakanpesältä.

- Mulla on ihana kauneuspilkku.

- Mulla on ollut kivoja lävistyksiä, mutta kaikki on pitänyt ottaa pois.

- Minulla on yksi paras kaveri, muutamia koulussa joille voin jutella.

- Sisko on sanonut, että olen pilannut sen lapsuuden. Voi se tottakin olla, mutta yleensä kaikki sanoo, että olen pilannut oman lapsuuteni/nuoruuteni/elämäni.

- Rakastan hyviä elokuvia, totta, aika laaja käsite. Kuuntelen vain hyvää musiikkia ja luen parhaita kirjoja.


Hmmh... Kysyä saa ihan mitä vaan jos jää vaivaamaan. Joudun keskiviikkona sinne osastolle, joten minulla on vielä aikaa vastailla ja lukea teidän ihania blogejanne <3

Voi vittu, joudun osastolle tämän helvetin paketin kanssa. Tulen sieltä taas lihavana ja muka onnellisena takaisin. Muka korjattuna. Paskat.

Katkaisin jalkani. Poljin kuin hullu ja tunsin huimausta. Seuraavaksi muistan kun makasin maassa ja päähän sattui, jalkaan sattui ja joku minua nuorempi poika yritti herätellä minua. Se sanoi, että "älä liiku sun jalka on katki ja otsastas tulee verta".
No makasin siinä, ihan kuin olisin ollut jo kuollut enkä sanonut mitään. Itkin vain, koska kipu paheni kokoajan.
Sitten oltiin sairaalassa, minut vietiin sinne ambulanssilla. Hoitsut tiesi, että multa on jalka poikki ja oisin lyöny pääni. Silti ne katseli hetken mua, että tulinko alipainon takia vai jonku kunnon onnettomuuden vuoksi sinne. Mulle oli laitettu ambulanssissa tippaletku päähän, koska ne ei löytänyt suonia käsistä. Se laitetaan kuulemma yleensä vauvoille päähän. Ja ne anto mulle jotain kipulääkettä, ei sattunut enää niin pahasti. Äitikin oli ilmestynyt sairaalaan ja se oli todella huolestuneen näköinen.
Sairaalassa mun jalka leikattiin ja paketoitiin, sääri- ja pohjeluu kummatkin oli menny poikki. Siis kokonaan katki. Nukutuksen aikana oli kuulemma tullut pari romahdusta, niin alhaisen painoni takia. Ja jalka tulee paranemaan todella huonosti. Pitäisi saada lisää painoa ja tarvittavia ravintoaineita ja vitamiineja ja kaikkea soopaa, että paranisin.

Olen nyt tutkaillut itseäni, jalkani on paketissa, päässäni on iso sidos, koska otsani aukesi aika pahasti. Käteni ovat ruhjeilla ja on kuulemma onni etteivät nekin menneet katki. Minun pitäis syödä joka päivä jotain, edes vähän. Joudun kuulemma muuten osastolle, että jalka paranee ja minä paranisin. Enhän minä voi mitään syödä, kun en voi liikkua sitä pois?

Ehkä keksin jotain... Sattuu muuten ihan helvetisti.

34,8 kg.

Olen pyöräillyt yli 15 kilometriä tänään, en tiedä miten jaksoin.
Piiskasin itseäni ihan saatanasti ja sillä mentiin. Join vettä ja poljin hirveän lujaa. Kädet piilossa pitkähihaisen alla, vihaan sitä. Vihaan jälkiä käsissäni, mutta silti tykkään tehdä niitä. Olen koukuttunut siihen. Se on kuin huume, johon jää kiinni.

Äiti on ihan muroina kun ei saa minua lopettamaan. Ihmettelen sitä, että miksei se ole nyt viiden vuoden aikana ymmärtänyt etten aijo lopettaa? Se melkein otti minulta pyörän avaimet pois. Se on ainut kulkuvälineeni joten päätti, että saan pitää avaimet. Tosin en käy missään, joskus tosin käyn sen yhden ystävän luona. Ja joskus on jotain pakollisia menoja joihin on pakko raahautua.

Tänään aijon vielä mennä ulos. En tosin tiedä millä voimilla. No, jos lepään hetken silmät auki, voin saada voimia. Niinhän?

Menin tänään ulos. Otin viltin, vettä ja itseni mukaan. Menin puistoon ja istuin sielä, aurinkolasit kasvoillani. Mulla oli päällä tosi iso huppari, se on mukava koska se ei mene makkarankuoresti päälläni eikä hankaa haavojani. Puistossa oli aika paljon ihmisiä. Kun minulle tuli kuuma, otin hupparin pois. Oli kiva tuntea kuumuus, kun yleensä tuntee vain kylmää.
Pikkuhiljaa kaikkien päät kääntyivät minuun, vilkuilivat uteliaasti ja inhoten. Ensin en välittänyt katseista, mutta sitten minulle tuli todella kurja olo. Kaikki tuijottivat minua, koska olen niin lihava. Lihava ja masentunut teini, joka on viillellyt kätensä melkein palasiksi ja vielä esittelee haavojaan ja ihrojaan julkisesti. Peitin itseni taas hupparilla ja piilotin käsivarteni. Yritin keskittyä kirjan lukemiseen, mutten pystynyt. Uppouduin vain omiin ajatuksiini, etsin piiloa mihin mennä.
Olin ajatuksissani noin puolitoista tuntia, kunnes tajusin, että pitää kävellä. Ettei tämä edelleenkään lähde makaamalla. Keräsin tavarat reppuun, jossa oli pari valtavaa kirjaa ja kolme 1,5 litran vesipulloa. Ne ovat painoni. Ne selässäni kävelin ehkä viisi kilometriä, naurettava matka. Oli pakko palata kotiin, koska oloni muuttui leijuvaksi. Se oli kyllä ihanaa ja olisin halunnut jatkaa kävelyä, mutta oltiin sovittu äidin kanssa että olen vain kolmeen asti ulkona.

En edes halua mennä vaa'alle. Teen sen sitten kun tuntuu hyvälle. Nyt tuntuu pahalle, kokisin vain saatanallisen vihan itseäni kohtaan jos sen nyt tekisin.
En ole viillellyt kolmeen päivään, koska pari haavaa on tulehtunut ja minulla on pientä kuumetta. En usko että kuume liittyy haavoihin. Ja teen silti lihaskuntoa, sen mitä jaksan. Enhän voin vain jäädä makaamaan löllyvän kehoni kanssa sänkyyn. Pakko se on pois saada.
Mielialani on tällä hetkellä ihan syvältä. Ulkona on ihana ilma, mutta en haluaisi yksin sinne mennä. Kukaan kavereista ei enää soittele, en edes tiedä pitääkö niitä sanoa enää kavereiksi. Ei mulla ole kavereita. Ne on jäänyt aikaa sitten. Paitsi yksi, joka kerran melkein kuoli, mutta tajusi sitten ettei luita voi laihduttaa pois. Nyt se on paremmassa kunnossa, on niin täydellinen. Se on ihana ihminen, niin kaunis ja laiha ja lääkäritkin sanoo sitä terveeksi.

36,1 kg.

Tekisi mieli ampua itseäni päähän. Minulla ei ole mitään käsitystä mistä tuo 600 grammaa on tullut.


Löysin n 5 vuotta sitten tekemäni listan ruuista, joita en saa syödä.

"
- Vaalea leipä
- Juusto
- Pullat, keksit, kakut yms
- karkki
- voi
- limut

3 ateriaa päivässä, aamupala ei pakko eli 2. Vettä vähintään 3 litraa mieluummin enemmän.
3 lenkkiä päivän mittaan ja lihakset illalla. Nukkumaan tyhjän vatsan kanssa."


Noin aloitin siis täydellisyyden etsimisen. Tosin "Ei syötävien" lista on todella paljon pidempi nykyään.
Ja nykyään olen paljon täydellisempi kuin silloin, mutta en kuitenkaan täydellinen.

35,5kg.

Onneksi huoneeni ovessa on lukko. Saan rauhassa tehdä lihaskuntoa, kun äiti huutaa oven takana. "Tein sua varten sosekeittoa! Porkkanasta ja kukkakaalista! Tuu syömään!". En mene, miksi menisin? En minä lopeta, nyt lähtee kaikki loputkin. Kauhean kylmä, ihanan kylmä. Huimaa, tuntuu kuin lentäisin, leijuisin senttejä maanpinnan yläpuolella. Tärinää, se helpottaa vain silloin kun teen lihaksia. Sen jälkeen se pahenee ja joka puolelle sattuu. Selässä on paha hankauma lattiasta. Haluaisin hioa polveni kapeammiksi, jalat kuin hammastikut. Nyt ne ovat kamalat möllykät keskellä jalkojani.
Maalaan aina kun pystyn, aina kun kädet tärisevät vähemmän. Ei se hienoa jälkeä ole, mutta saan purkaa tunteitani.
Suunnittelin, että kun olen tarpeeksi heikko, niin heikko etten jaksa nousta enää edes sängystä, aijon ottaa paljon lääkkeitä. Olenhan nyt nyt jo varsin heikossa kunnossa, mutta en tarpeeksi. Jaksan vielä nousta sängystä, kävellä, tehdä hieman lihaksia pyörtymisenkin uhalla. En tosin nouse mielelläni sängystä. En jaksa. Ahdistaa, mielessä pyörii kamalasti asioita jotka pahentavat oloani ja sen takia viiltelen. Heikottaa senkin takia. Haavat paranevat huonosti. Ei se haittaa.
Tuntuu sille, että äiti on antanut periksi. Ei enää jaksa yrittää takiani. Tai sitten sillä on jokin katala suunnitelma.

Nyt äiti vihaa minua entistä enemmän. En syönyt sen äitienpäiväkakkua. Miksi söisin, se vihaa minua tällä hetkellä jo niin paljon ettei enempää pysty. Ja minä vihaan kakkua.

36,1 kg.

Ihanan kylmä, jalat ja kädet on ihan kylmät, kuin jotkut metalliputket. Niissä kiertää veri, jossain sielä syvällä. Tärisen. Öisin herään siihen, etten tunne varpaitani. Huoneessani ei ole toimivia pattereita ja ikkunat falskaavat. Ei se mitään, pidän kylmyydestä enemmän kuin lämmöstä.
Äiti sekoaa taas pian takiani. Saa huutokohtauksen ja haukkuu minut pystyy, ihmettelee miksi loukkaan häntä näin. Miksi en syö sen tekemiä ruokia, en juttele sen kanssa ja ennen kaikkea miksi juuri minä, hänen tyttärensä on sairas. Teen sen kuulemma tahallani. Niin teenkin, haluan olla pieni. Haluan kuihtua. Varresta kaikki pois. En silti tahallani loukkaa äitiä, miksi se niin luulee. Teen tätä vain itseni takia ja omaksi parhaakseni, miksei se sitä ymmärrä. En halua loukata sitä, mutta se ottaa asian niin.
Se luuli viitisen vuotta sitten, että tämä olisi vain jokin "nuoruuden tyhmä vaihe, joka onneksi menee ohi pian". No, ei ole mennyt eikä ole menossa. Vain näin olen onnellinen.

Äitiä harmittaa myös se, että käytiin tikkaamassa pari haavaa sairaalassa. Tein ne vyöllä, vyön soljella. Se tuntui mukavalle. Se on kuitenkin ikävää, että äiti joutuu katsomaan haavojani ja poistamaan niistä tikkejä. Minua haavat eivät harmita, sairaalareissut eivät harmita yhtään. Paitsi silloin jos tulee lähtö osastolle tai jos edes jotain sen tapaista maalaillaan.

Nyt menen tekemään lihaskuntoa. Niin, ja joku varmaan miettii, että millä lihaksilla. No, ei millään.

Vihani kaikkea kohtaan on taas aivan huipussaan. Minun pitäisi mennä päiväosastolle. En mene.
Sellaseen en sitoudu. Sielä vain syödään ja syödään ja syödään ja pidetään muka kiinni päivien rytmistä. Minulla on oma rytmini jota elän, sitä ei sotketa.
Sitä ei saatana sotketa, KUKAAN ei sotke sitä, se on MINUN rytmini jolla ELÄN. ELÄN koska en halua kuolla, ELÄN koska haluan elää elämäni keijukaisena.
Yhtä siirtoa en ymmärrä, miksi minulta otettiin lääkkeet pois. En koe tarvitsevani niitä, mutta huolestuttaa silti nukkuminen. Haluaisin niin kovasti nukkua, että jaksan treenata. Eihän tätä muuten saa pois. Koira lihoaa ja minä laihdun.

Tänään 37,2 kg.

Tiedän suunnan.

---

Arvatkaa mitä teen?
No syön jäätelöä. Ensimmäistä kertaa n 3 vuoteen.
Arvatkaa vielä mitä?
Oksennan tämän kohta. En ole mikään kiltti koira, joka syö kun annetaan tai käsketään. Olen ilkeä, sairas, hullu ja tyhmä tyttö.