Riehuin tänään aamulla ihan urakalla psykiatrin luona. Se on kamala äijä, ei ymmärrä mua eikä varmaan itseäänkään. Se on ihan selvästi joku lobotomian kokenut älykääpiö. Sademies saatana. Noh, viskoin sen puhelimen, nenäliinat, kynäpurkin ja silmälasikotelon vähän sinne sun tänne, yritin myös heittää tietokoneen näyttöä, mutta en jaksanut, fail. Naurattaa jälkeenpäin kun ajattelen, että millehän olen näyttänyt kun olen yrittänyt nostaa sairaan isoa ja antiikkista näyttöä. Tytöllä pituutta 172 cm ja painoa 40,3 kg. Näytöllä kokoa joku puoli metriä kertaa puoli metriä ja painoa varmaan joku 15 kg. Ja tyttö hävis.

Noh, lopetin sitten käynnit tuon äijän luona. Kaipaan vanhaa psykaani, mies hänkin, mutta mukava ja ymmärtäväinen. Sekosi itse, joten tuskin tapaan häntä enää.

Herkkulaatikko on täynnä, mietinkin tässä, että miten saan kaikki piilottamani ruuat ja karkit pois talosta. Yhtenä satsina en voi niitä viedä. Hmh, pitää varmaan pieninä "annoksina" kuljettaa ne saastat pois.
Parempi laatiossa homeen peitossa, kuin mahassani lisäämässä rasvaa varteeni.

olen ollut ihan hirveän vihanen nyt viimeisen viikon. Kauhean vihanen. Tekee mieli paiskoa tavaroita, rikkoa itseään, huutaa muille ja hakata muita. Turhauttaa aivan helvetisti kun ei voi mitään noista tehdä.
Olen myös lihonut, helvettiin pakkosyöttö.

Oloni on kamala. tekisi mieli repiä vähätkin hiukset päästä, viiltää itseni palasiksi, sen ole tosin tehnytkin, polttaa kehoni auki, hakata itseni mustelmille, hangata iho rikki, hypätä korkealta, ajaa auto tahallaan seinää päin, kävellä bussin alle.

Aina kun ajan autolla, olen miettinyt, miltä tuntuisi ajaa toisen auton perään, ojaan, jokeen tai päin seinää. Mietin asiaa täysin vakavissani ja olen melko varma että aijon kokeilla sitä.

en tiedä mitä teen seuraavaksi, eihän sitä kukaan voi tietää. ehkä muut kuulevat siitä jälkeenpäin

Jouduin muutamaksi päiväksi ossalle, huoh. Äiti perkele tuli huoneeseeni vielä kattomaan että olen syönyt iltapalan ja näki että olin ihan pöllyssä ja päätti viedä mut ensiapuun. Se kaappasi minut syliinsä, huusi siskolleni että nyt mennään sairaalaan, laittoi minut sohvalle ja soitti taksin. Luulin aluksi, että se kaikki oli unta, mutta eihän se ollutkaan. Tarkoitukseni ei ollut vetää mitään yliannostusta, halusin vain nukkua ja tuntea oloni leijuvaksi.
Piti hieman vakuutella lääkärille ja hoitsuille etten yrittänyt tappaa itseäni. Kyllähän sen nyt näki määrästäkin mitä olin ottanut, ettei ollut tosi kyseessä. Mutta pitivät minua sielä sitten varmuuden vuoksi muutaman päivän.. Nyt olen taas hieman lihava. Pitää laihduttaa.

Oi, olinhan minä sielä 10 päivää.... Ajantaju on ihan hukassa.

olen ihan öllyssä ja nään harhoja väsytää enemän kokoajan ja koht akai nukahfan tyhjiä levyä pöydäll ä

Sain tänään aamulla jonkun oudon kohtauksen. Tärisin ja kaaduin lattialle, silmäni menivät kuulemma ympäri ja vain valkuaiset vilkkuvat. Kun tokenin äiti pakotti minut syömään hillovoileivän. Ei sitten pahempaa syötävää siihen keksinyt, mieluummin vaikka tomaatin olisin syönyt... Ennen tuota pyörtymisjuttua multa lähti käsistä tunto, jalat pettivät alta ja tuntui kuin koko kehosta olisi kadonnut voimat. Kai se oli vain normaali pyörtyminen...
Ei tuo minua suuremmin huoleta, äidin hälytyskellot vain soivat taas, ja se on tyytyväinen kun pitää mennä takaisin hoitoon vielä. Se näki pyörtymisen yhteydessä uudet viillot, polttojäljet ja raapimiset. Ihan sama se minulle on vaikka se ne näkikin, mutta onhan se kurjaa hänen kannaltaan kun pitää todistaa hullun tyttärensä vihaa omaa kehoaan kohtaan. Hän varmaan miettii, että on se ihme kun ei itsensä näännyttäminen olemattomiin riitä, pitää vielä rikkoakin.

Pakko kertoa loppukevennykseksi pieni juttu. Oltiin tässä pääsiäisen aikana vierailemassa sukulaisten luona. Sielä oli 4-vuotias serkkuni. Hän istui ruokapöydässä ja kahmaisi voirasian käteensä, kouraisi sieltä nyrkillisen voita, ja alkoi mussuttaa sitä. Siinä vaiheessa minä poistuin pöydästä ja olin poissa lopun ruokailun ajan. Hyi helvetti miten ällöttävälle se näytti. Se lapsi on muutenkin hirveän kokoinen, kamalan iso maha sillä on. Ei sen maha näytä edes sille että se kuuluisi sen kehoon. Sen äiti sanoo vaan, että antaa lapsen maistella ja tutustua uusiin makuihin. Itse en sillä ruokailulla syönyt mitää, onneksi tätini oli tajunnut laittaa minulle vain vesilasin ja oman kannullisen mehua paikalleni. Siitä kiitän häntä, se oli todella ihanasti tehty. Äitini oli vinkannut hänelle, ettei minulle kannata kattaa lautasta tai että minulle ei saa tyrkyttää ruokaa koska saatan suuttua siitä pahemman kerran. Söin sitten kotona muutaman minitomaatin, puolikkaan päärynän ja puolitoista keitettyä porkkanaa.

Tiedätte varmaan ne kamalat äänet mahasta, jotka kuuluvat kun ruoka ja kaikki muu kamala myrkky liikkuu eteenpäin ja kun elimistö ottaa siitä vähästä kaiken irti mitä se saa? Ne äänet etovat minua, mahastani kuului juuri sellasta mölinää, ja oli todella lähellä ettenkö olisi ruvennu itkemään.
Huomasin tänään etten ole syönyt mielialalääkeitäni ainakaan yhdeksään päivään. Mutta kun mietin oloani ja käytöstäni, niin en huomaa mitään eroa siihen jos söisin lääkkeitä.

Haluaisin saada kauan sitten elämästäni poistuneen ihmisen syliini, haluaisin puristaa häntä rakastavasti ja suojelevasti. Haluan suojella häntä, mutten pysty. Olen suojelemiseen liian hintelä ja heikko. Haluan kertoa hänelle, että rakastan häntä edelleen eniten maailmassa. Haluan koskea hänen ihanaa, kaunista kehoaan ja tuntea sen muodot. Nuuhkia hänen tuoksuaan ja tuntea suurta rakkautta.

Haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Edes kerran vielä.

Pääsiäinen. Karkkilaatikko pääsee taas käyttöön. Ties kuinka paljon karkkeja olen sinne piilottanut ja laittanut kaappiin piiloon. Hyvän tilaisuuden tultua olen ne heittänyt pois. Nyt sielä on jo 5 isoa suklaamunaa ja paljon pieniä. Kaksi pussia vaahtokarkkeja, yksi fazerin sininen, irtokarkkipussi, ranskanpastilleja ja hubbabubba-purkkaa. Koskakohan ihmiset ymmärtävät, ettei karkkien tuonti minulle ole kenekään kannalta hyvä asia? En tunne minkään näköistä houkutusta syödä karkkeja, tunnen vain sen vihan jo valmiiks mitä tuntisin itseäni kohtaan jos karkkeja söisin.
Harmi vaan karkkien tuojien kannalta, heiltähän sitä rahaa menee hukkaan...

Viiltelin taas, tällä kertaa tosin olen pitänyt jäljet piilossa ettei äidin hälytyskellot ala soimaan. Tosin ei hän enää edes huomaisi uusia vanhojen seasta. Kyynertaipeeni ovat pistojäljillä ja mustelmilla. Eivät ne saaneet minusta edes verta viimeksi. Silti verta valuu aina viilloista niin paljon, että joskus ihan ihmetyttää.

Tämä teksti saattaa olla aika kevyen, rennon kuuloista mikä johtuu siitä että olen aivan pöllyssä.