taasko vuosi vaihtuu? mitä helvettiä..
Ja mitä minä olen tehnyt? yritin muuttaa, olen lihonut ja laihtunut ja ollut pakkohoidossa ja vaikka mitä!
Psykoosin takia nyt muutama viikko sitten pakkohoidossa nenämahaletkun jatkeena, revin sen pois varmaan 3 kertaa, jonka takia sitten jouduin lepareihin.

Mutta on tässä yksi nousukausikin ollut, pääsin mm pois suljetulta ja päätin jättää hoidot kokonaan taakseni vaikken ollutkaan siinä kunnossa. Lääkäri ja hoitajat (tavallaan) onneksi saivat pääni kääntymään ja olen hoidossa edelleen.

Entä joulu. Noh, sain osastolla yhdeltä hoitsulta villasukat lahjaksi, hän oli kutonut sellaiset kaikille. Ihan kiva ja hyödyllinen juttu kerrankin.

Mun ulkonäkö... huhhu. Hiukset irtoo ja ohenee ja nyt nämä ovat tälläiset... silkinohuet ja aika rumat. nyin tämän kokonaan ihan lyhyeksi poikatukaksi. Posket lommolla, silmät kuopalla, rintalasta loistaa(<3 ah.="ah." ei="ei" hirve="hirve" ja="ja" k="k" nbsp="nbsp" niist="niist" ovat="ovat" p="p" reiteni="reiteni" se="se" sivarret..="sivarret.." t="t" yli.="yli.">
Ja yksi kaverikin on tullut! sellaisen sain ihan sattumalta. Molemmat vihaamme itseämme, pitkä sairasteluhistoria, melkein samat diagnoosit, samat suunnitelmat.. oih ihanaa.

viime kerrasta on näköjään aika paljon aikaa. on ollut paljon mietittävää ja olen ehtinyt tekemäänkin paljon. mm laihtumaan taas ihan kuoleman rajalle asti, yrittänyt tappaa itseni, lyönyt lääkäriä, lyönyt hoitajaa, (yrittänyt) rikkoa paikkoja, ollut tosiaan pakkohoidossa, jättänyt lääkkeet ottamatta, ollut nenämahaletkussa, ollut tipan jatkeena, ollut pään magneettikuvassa hmm mitähän viellä. Kokenut älytöntä maailman todellakin kaatavaa ahdistusta. paino nyt nousun ja uuden laskun jälkeen 39 kiloa, ja se on liikaa. en päässyt sittenkään irti.

kolmekymmentäkahdeksan kiloa ja tänään on ahdistanut helvetin paljon.
En oikeastaan osaa edes pukea sanoiksi taaskaan ahdistustani, montkohan kertaa olen yrittänyt tänne kirjoittaa onnistumatta siinä. No ehkä sanat painonnousu, ruoka, kalori, liikunta, lääkkeet ja kokeet kertovat kaiken.

Syön kyllä vielä, en kyllä tarpeeksi mutta syön silti. Moskaa joka pilaa taas kaiken.

katsokaa, hengissä! ylläri, eihän tää paikka musta ihan heti irrotakkaan vaikka jo monta kertaa oon yrittänyt. Tässä on nyt taas sattunut kaikenlaista. Tuli syötyä esimerkiksi ensimmäistä kertaa todella todella pitkään aikaan sosekeittoa, LÄMMINTÄ RUOKAA, ja arvatkaa mitä! se maistui ihan hyvälle ja tuntuikin hyvälle! Paino nousee gramma grammalta, vielä ei olla todellakaan selvillä vesillä vaan paino on edelleen "kriittisen matala". Painon nouseminen tuntuu aivan julmetun kamalalle, mutta yritän hyväksyä pienet nousut.. Kaikki varmaan tietävät mille se tuntuu. Rakastan kuitenkin luitani ja olin joitakin viikkoja sitten mielestäni melkein tarpeeksi pieni. Nyt lähdetäänkin eri suuntaan kuin ennen niin harmittaa.. Kokeillaan.

Minun hoitaja vaihtui ja uuden kanssa minulla on kivaa, hän on ihanan humoristinen ja on saanut minutkin nauramaan monesti! Hän on keski-ikäinen nainen, ei mitenkään paapova ja osaa todellakin olla hyvin vaativa. Ollaan me tapeltukin monesti, mutta silti.

Ennen en ole katunut hirveitä arpiani, nyt ne vähän hävettävät ja hyvinä päivinä koitan piilotella niitä. En osaa edes sanoin kuivailla miten kamalilla arvilla mun kädet on, ihankuin keskellä käsivarsia menisi kanjoneita tms.. Vasen käteni on nyt pysyvästi vammautunut, ne jänteet korjattiin kyllä, mutta sitten kaaduin korjausleikkauksen jälkeen ja viilsin vielä uudestaan todella syvältä. Paljonkohan olen menettänyt omaa vertani kaikkien yritysteni aikana... Mutta tvssä mainostettiin jotain arpivoidetta, olisiko ollut jotakin bio-oil nimistä... ei se näihin auta mutta jos edes noihin pinnallisempiin.

katsotaan mitä tästä tulee.

kun mä en vaan enään oikeesti jaksa. en jaksa, en jaksa. ei mulla ole mitään syytä jaksaa. jokapäivä vaan mietin miten haluan kuolla, en jaksa. en keksi itselleni mitään syytä viedä happea tästä maailmasta. on niin toivoton olo. ei jaksa.

kuten aiemmasta huomaatte, romahdus tuli tosiaan..
aloin panikoimaan sitä, että joudun yksin kotiin oman pääni ja mörköjen kanssa. lähdön lähestyessä suunnittelin aivan toisenlaista lähtöä. ahdistus oli aivan jumalaton, enkä saanut syötyä yhtään mitään minkään suunnitelman mukaisesti enkä kenenkään pakottamana. yks hoitsuopiskelija laittoi mulle mun oman hoitsun kanssa nenämahaletkun. se sattui aivan jumalattomasti. letku oli ensinnäkin aivan liian paksu ja siten liian jäykkä. kun letku oli nielussani poika alkoi kyselemään, että haluanko juoda jotain että se menee paremmin alas. aloin vain yökkäämään kamalasti kun letku heilui kurkunpäässäni edestakas kun poika vähääkää liikkui. kyllä ne sen paikalleen sai, mutta oon edelleen vihanen mun hoitsulle kun ei tajunnut että se letku oli helvetisti liian paksu.
yksi toinen tyttö oli onnistunut kuljettamaan teriä, joo monta terää, tänne. sain siltä yhden, koska tytön sanoin "mulla on nää vaa varmuudeks mukana, just tollasta tilannet varte misä sä olet".
ja kuten arvata saattaa, tulipa vedettyä rantehet molemmat auki siinä paniikkitilanteessa josta en nähnyt enkä vieläkään nää muuta ulospääsyä.
mä yksinkertaisesti pelkäsin ihan liikaa siitä, että olen yksin ilman minkäänlaista tukea ja apua. eihän mua nyt olis ihan tyhjän päälle jätetty, olisi ollut kaikkia käyntejä jokapuolella ja kaikissa testeissä ja viikottaista tapaamista. pelkäsin ehkä eniten ateriasuunnitelmaa. sitten halluja ja ahdistusta ja kaikkea.
ja nyt ollaan täällä taas, kauan.

päätin muuten etten enää kirjoita täällä blogissa mitään äidistä tai siskosta. jos niistä jotain haluaa tietää niin pitää kysyä.

romahdus, taas

ihan turvassa, mä olen ihan turvassa