kuten aiemmasta huomaatte, romahdus tuli tosiaan..
aloin panikoimaan sitä, että joudun yksin kotiin oman pääni ja mörköjen kanssa. lähdön lähestyessä suunnittelin aivan toisenlaista lähtöä. ahdistus oli aivan jumalaton, enkä saanut syötyä yhtään mitään minkään suunnitelman mukaisesti enkä kenenkään pakottamana. yks hoitsuopiskelija laittoi mulle mun oman hoitsun kanssa nenämahaletkun. se sattui aivan jumalattomasti. letku oli ensinnäkin aivan liian paksu ja siten liian jäykkä. kun letku oli nielussani poika alkoi kyselemään, että haluanko juoda jotain että se menee paremmin alas. aloin vain yökkäämään kamalasti kun letku heilui kurkunpäässäni edestakas kun poika vähääkää liikkui. kyllä ne sen paikalleen sai, mutta oon edelleen vihanen mun hoitsulle kun ei tajunnut että se letku oli helvetisti liian paksu.
yksi toinen tyttö oli onnistunut kuljettamaan teriä, joo monta terää, tänne. sain siltä yhden, koska tytön sanoin "mulla on nää vaa varmuudeks mukana, just tollasta tilannet varte misä sä olet".
ja kuten arvata saattaa, tulipa vedettyä rantehet molemmat auki siinä paniikkitilanteessa josta en nähnyt enkä vieläkään nää muuta ulospääsyä.
mä yksinkertaisesti pelkäsin ihan liikaa siitä, että olen yksin ilman minkäänlaista tukea ja apua. eihän mua nyt olis ihan tyhjän päälle jätetty, olisi ollut kaikkia käyntejä jokapuolella ja kaikissa testeissä ja viikottaista tapaamista. pelkäsin ehkä eniten ateriasuunnitelmaa. sitten halluja ja ahdistusta ja kaikkea.
ja nyt ollaan täällä taas, kauan.

päätin muuten etten enää kirjoita täällä blogissa mitään äidistä tai siskosta. jos niistä jotain haluaa tietää niin pitää kysyä.