Hei kaikki!
Lukeekohan kukaan tätä blogia enään? Noh, kerron pikaiset kuulumiset kumminkin.
Minäpä olenkin edistynyt OIKEIN HIENOSTI. Paino on melkein normaali, asun siskon kanssa yhdessä, välillä olen osastolla ja välillä en. Mutta nekin keikat johtuvat muista syistä kuin syömishäiriöstä! Miettikääpä sitä. Mun käsivarret on ihan saatanan kamalan näköiset, mutta eipä voi mitään. Vinkkinä niille ketkä "suunnittelevat" (huono sanavalinta, tiedän, mutta ehkä saatte siitä pointista kiinni) tarttuvansa puukkoon, älkää.
Jos tämä blogi nyt kiinnostaa enää edes ketään kun en halua enää kuolla näännyttämällä itseäni niin.. Voisin jatkaa kirjoittamista? Hieman eri teemoissa tosin.
Ei mulla muuta, HYVÄÄ KESÄÄ :)

Hui ja hyi! Olen oikeesti aika huono tai hyvä täsä?
Painoa löytyyy 43kg. Ei hyvä. Musta liian paljon ja muiden mielest lian vähän = ei hyvä.
Mullaoli lääkityksessä jotain vikaa, koska en muistanut kahdesta viikosta mitään. Psykoosi se ei ollut kuulemma. Mutta mä sain käydä pihalla kerran ja sitten mulla vaan vähän naksahti taas. Olin siis joannan eli hoitajan kanssa pihalla. Uskookaa tai älkää mä kamppasin sen hammastikkujalallani ja lähdin kipittämään karkuun ehdin tielle asti!!! Juoksib keskelle tietä mut kukaan ei ajanut mun yli. Juoksin lisää karkuun josnnaa kun se pääsi muhun melkein kiinni. Mulla sydän repi itteään irti paikaltasn ja silti mä kipitin! Siellä oli sellanen metalliverkko aita tiedttkö? Siinä oli seunassa pihdeillä katkastua verkkoa ja m olen tällönen järjenjätikkä niin mä vedin kätenni tahalani auki siihen! Se tuntj vaan hassullr. Kyllä te tiedätte miten se haava ei aina heti ala vuotamaan vaan sä näät sisälle siihen ihoon ja rasvakudokser ja joskus suonia. Mun tuli paljonn haavoja mut sitten joanna sai mut kiinni ja se vei nua takasin sisälle korjattavaksi. Nyt mä oöen tosi väsynyt. Mä menen nukkumaan joo

En mä tainnutkaan parantaa tapojani? Noh näitä sattuu...
Paino on nyt taas vakiintunut 38-40kg, mikä on siis se huono juttu.
Pääkopassa asiat skulaa ihan jees, jossei ota tuota syömismörköä huomioon. Tai siis ainakin melkein. Kuten siis huomata saattaa paino on laskenut montakin kiloa. Laitan kaiken sen hyväksikäyttöni syyksi koska sen jälkeen alkoi pienoinen alamäki. Asiaa on nyt jauhettu ihan kamalasti ja mulle on vakuutettu että se ei ollut mun syytä, mä en pyytänyt sitä, mä en ole likainen(vaikka kylläpä tuntuu sille) jne. Tekijä tietää että mä tiedän ja väitti toki aluksi ettei ole tehnyt mitään. Nyt jo myöntää ja tiedostaa tehneensä väärin koko lopun ikäänsä. Mun puolesta saa vaikka tappaa ittensä saatanan idiootti.
Kuuluuko teille jotain hyvää?

Voi vitsit!! Arvatkaa mitä tänään syötiin osastolla? LASAGNEA!! Mulle iski aivan valtava ahdistus kun se ruoka möllötti mua lautaselta, omahoitajani näki että nyt mentiin lukkoon. Kyseinen ruoka on kuitenkin aika hurja minulle ja muidenkaltaisille syömishäiriöisille. Siirryttii syömään eri huoneeseen kaksistaan, ja siellä arvatkaapa mitä! Hoitaja antoi minulle luvan kaapia paksunpaksunpaksun valkoisen kerroksen pois siitä! Miettikää vähän!! moniko hoitaja antaa sellaiselle luvan? yhdenkään ei pitäisi! mutta mun hoitaja onkin paras. Jäljelle jäi vain muutama lasganelevy, jauhelihaa, tomaattikastiketta ja mitä siellä nyt on. Sen sitten söin. Sovittiin että kun seuraava lasagne kerta tulee ja jos silloin olen viellä osastolla niin syön ihan koko satsin. Ja se oli oikea lupaus. Mun paino on nyt alle kahdessa viikossa laskenut.

Sisko kävi katsomassa mua, se kyllä huomasi pari uutta haavaa kädessä, katsoi vaan sellasella katsella. Ei se katse ole syyttävä ei vihainen eikä pettynyt, se on vaan surullinen. Puhuttiin kyllä siitä miksi näitä jälkiä on tullut uusia. Noh, miksen voisi sitä tännekin kertoa. Kävi ilmi, että minua on käytetty hyväksi lapsena. Minun ei ole vaikea uskoa asiaa, vaan sen hyväksyminen ja se, että joku on tuhonnut lapsuuteni ja tehnyt minusta likaisen on vaikeaa. Kyllä tästä viellä myrskyjä tulee, ja kuten sen nyt jo huomaa, niitä on tulossa. Paino on jo tippunut ka olen viillellyt. Silti on sellainen olo, ettei minusta tunnu miltään? Kai nyt jollekin pitäisi tuntua edellä mainitun asian tietoon tulemisen jälkeen?

Olen ehkä huonoin ihminen pitämään blogia? Ehkä parannan tapani tämänkin kanssa!

Olen nyt suht terveessä painossa, ainakin siihen nähden mitä tuonnempana painoin, 48 kiloa enkä häpeä myöntää sitä. Monta diagnoosia on, enkä pääse niistä eroon. Nyt minulla on ilmeisesti aika hyvin toimiva lääkitys, helpottava tunne. Vaikka tietääkin että olo johtuu suurimmalsi osaksi lääkkeistä, ei se haittaa! Tänä kesänä olen mm syönyt jäätelöä enkä halunnut kuolla sen jälkeen! Hienoa eikö! Sain kaikenlisäksi siskoni takaisin ja hän on vihdoin ymmärtänyt, että en ole ollut/ole tahallani sairas. Hän ymmärtää että meidän äiti ja lapsuus jne ovat suuressa roolissa tässä. Lisäksi, hänkin masentui, mutta ei onneksi näin kamalasti kuin minä. Hän on taas oma itsensä ja käy viikoittain juttelemassa mieltään vaivaavista asioista. Hänellä ei onneksi ole lääkitystä.

Itsehän siis yritin itsemurhaa viellä viimeisen kerran, toivottavasti, helmikuussa. Sillon oltiin todella lähellä lähtöä. Olin todella heikkona syömättömyyden takia ja olipa minulla viellä eräs infektiokin päällä. Noh, tein aamutakin vyöstä ns hirttoköyden ja siihen solmun joka kiristyy muttei löysty helposti. Sitten vaan vessan ovenkahvaan roikkumaan kiertojen välissä ja siinä sitten korisin aikani ennenkuin harhailemaan päässyt osastolla oleva tyttö meni "juosten" unilääkepöhnässä kertomaan asiasta hoitajille. Roikuin siinä koko painollani pää ihan linkussa vaikka pehva ottikin melkein maahan kiinni. En muista itse tästä oikeastaan mitään, muistan vasta muutamia päiviä tapahtuman jälkeen kun aloin ns palailemaan tähän aikaan ja paikkaan. Kaula näytti hirveälle eikä nieleminen ollut kauhean mieluisaa. Mulla oli nenämahaletku roikkumisen aikana paikallaan ja sekin oli vähän painanut ja hangannut sitten nielussa. Noh siitä sitten toivuttuani fyysisistä vammoista sainkin lähtöpassit suljetulle ja siellä löytyi LOPULTAKIN kunnon lääkitys. On muuten aikamoisisa määriä lääkkeitä, mutta ei niistä sen enempää.

Mutta se siitä, nyt ollaan tässä ja menee paremmin. En osaa sanoa miksi pääton alkaa parantua, mutta yllättävän hyvälle tuntuu. On tässä ollut takapakkeja mutta eipä se ole niin tarkkaa touhua, kunhan mennään eteenpäin kuitenkin sitten taas.

taasko vuosi vaihtuu? mitä helvettiä..
Ja mitä minä olen tehnyt? yritin muuttaa, olen lihonut ja laihtunut ja ollut pakkohoidossa ja vaikka mitä!
Psykoosin takia nyt muutama viikko sitten pakkohoidossa nenämahaletkun jatkeena, revin sen pois varmaan 3 kertaa, jonka takia sitten jouduin lepareihin.

Mutta on tässä yksi nousukausikin ollut, pääsin mm pois suljetulta ja päätin jättää hoidot kokonaan taakseni vaikken ollutkaan siinä kunnossa. Lääkäri ja hoitajat (tavallaan) onneksi saivat pääni kääntymään ja olen hoidossa edelleen.

Entä joulu. Noh, sain osastolla yhdeltä hoitsulta villasukat lahjaksi, hän oli kutonut sellaiset kaikille. Ihan kiva ja hyödyllinen juttu kerrankin.

Mun ulkonäkö... huhhu. Hiukset irtoo ja ohenee ja nyt nämä ovat tälläiset... silkinohuet ja aika rumat. nyin tämän kokonaan ihan lyhyeksi poikatukaksi. Posket lommolla, silmät kuopalla, rintalasta loistaa(<3 ah.="ah." ei="ei" hirve="hirve" ja="ja" k="k" nbsp="nbsp" niist="niist" ovat="ovat" p="p" reiteni="reiteni" se="se" sivarret..="sivarret.." t="t" yli.="yli.">
Ja yksi kaverikin on tullut! sellaisen sain ihan sattumalta. Molemmat vihaamme itseämme, pitkä sairasteluhistoria, melkein samat diagnoosit, samat suunnitelmat.. oih ihanaa.

viime kerrasta on näköjään aika paljon aikaa. on ollut paljon mietittävää ja olen ehtinyt tekemäänkin paljon. mm laihtumaan taas ihan kuoleman rajalle asti, yrittänyt tappaa itseni, lyönyt lääkäriä, lyönyt hoitajaa, (yrittänyt) rikkoa paikkoja, ollut tosiaan pakkohoidossa, jättänyt lääkkeet ottamatta, ollut nenämahaletkussa, ollut tipan jatkeena, ollut pään magneettikuvassa hmm mitähän viellä. Kokenut älytöntä maailman todellakin kaatavaa ahdistusta. paino nyt nousun ja uuden laskun jälkeen 39 kiloa, ja se on liikaa. en päässyt sittenkään irti.