Voi vitsit!! Arvatkaa mitä tänään syötiin osastolla? LASAGNEA!! Mulle iski aivan valtava ahdistus kun se ruoka möllötti mua lautaselta, omahoitajani näki että nyt mentiin lukkoon. Kyseinen ruoka on kuitenkin aika hurja minulle ja muidenkaltaisille syömishäiriöisille. Siirryttii syömään eri huoneeseen kaksistaan, ja siellä arvatkaapa mitä! Hoitaja antoi minulle luvan kaapia paksunpaksunpaksun valkoisen kerroksen pois siitä! Miettikää vähän!! moniko hoitaja antaa sellaiselle luvan? yhdenkään ei pitäisi! mutta mun hoitaja onkin paras. Jäljelle jäi vain muutama lasganelevy, jauhelihaa, tomaattikastiketta ja mitä siellä nyt on. Sen sitten söin. Sovittiin että kun seuraava lasagne kerta tulee ja jos silloin olen viellä osastolla niin syön ihan koko satsin. Ja se oli oikea lupaus. Mun paino on nyt alle kahdessa viikossa laskenut.

Sisko kävi katsomassa mua, se kyllä huomasi pari uutta haavaa kädessä, katsoi vaan sellasella katsella. Ei se katse ole syyttävä ei vihainen eikä pettynyt, se on vaan surullinen. Puhuttiin kyllä siitä miksi näitä jälkiä on tullut uusia. Noh, miksen voisi sitä tännekin kertoa. Kävi ilmi, että minua on käytetty hyväksi lapsena. Minun ei ole vaikea uskoa asiaa, vaan sen hyväksyminen ja se, että joku on tuhonnut lapsuuteni ja tehnyt minusta likaisen on vaikeaa. Kyllä tästä viellä myrskyjä tulee, ja kuten sen nyt jo huomaa, niitä on tulossa. Paino on jo tippunut ka olen viillellyt. Silti on sellainen olo, ettei minusta tunnu miltään? Kai nyt jollekin pitäisi tuntua edellä mainitun asian tietoon tulemisen jälkeen?

Olen ehkä huonoin ihminen pitämään blogia? Ehkä parannan tapani tämänkin kanssa!

Olen nyt suht terveessä painossa, ainakin siihen nähden mitä tuonnempana painoin, 48 kiloa enkä häpeä myöntää sitä. Monta diagnoosia on, enkä pääse niistä eroon. Nyt minulla on ilmeisesti aika hyvin toimiva lääkitys, helpottava tunne. Vaikka tietääkin että olo johtuu suurimmalsi osaksi lääkkeistä, ei se haittaa! Tänä kesänä olen mm syönyt jäätelöä enkä halunnut kuolla sen jälkeen! Hienoa eikö! Sain kaikenlisäksi siskoni takaisin ja hän on vihdoin ymmärtänyt, että en ole ollut/ole tahallani sairas. Hän ymmärtää että meidän äiti ja lapsuus jne ovat suuressa roolissa tässä. Lisäksi, hänkin masentui, mutta ei onneksi näin kamalasti kuin minä. Hän on taas oma itsensä ja käy viikoittain juttelemassa mieltään vaivaavista asioista. Hänellä ei onneksi ole lääkitystä.

Itsehän siis yritin itsemurhaa viellä viimeisen kerran, toivottavasti, helmikuussa. Sillon oltiin todella lähellä lähtöä. Olin todella heikkona syömättömyyden takia ja olipa minulla viellä eräs infektiokin päällä. Noh, tein aamutakin vyöstä ns hirttoköyden ja siihen solmun joka kiristyy muttei löysty helposti. Sitten vaan vessan ovenkahvaan roikkumaan kiertojen välissä ja siinä sitten korisin aikani ennenkuin harhailemaan päässyt osastolla oleva tyttö meni "juosten" unilääkepöhnässä kertomaan asiasta hoitajille. Roikuin siinä koko painollani pää ihan linkussa vaikka pehva ottikin melkein maahan kiinni. En muista itse tästä oikeastaan mitään, muistan vasta muutamia päiviä tapahtuman jälkeen kun aloin ns palailemaan tähän aikaan ja paikkaan. Kaula näytti hirveälle eikä nieleminen ollut kauhean mieluisaa. Mulla oli nenämahaletku roikkumisen aikana paikallaan ja sekin oli vähän painanut ja hangannut sitten nielussa. Noh siitä sitten toivuttuani fyysisistä vammoista sainkin lähtöpassit suljetulle ja siellä löytyi LOPULTAKIN kunnon lääkitys. On muuten aikamoisisa määriä lääkkeitä, mutta ei niistä sen enempää.

Mutta se siitä, nyt ollaan tässä ja menee paremmin. En osaa sanoa miksi pääton alkaa parantua, mutta yllättävän hyvälle tuntuu. On tässä ollut takapakkeja mutta eipä se ole niin tarkkaa touhua, kunhan mennään eteenpäin kuitenkin sitten taas.