saan olla joulun sisällä. joulu ei ole mulle mitenkään tärkeä juhla, melkeinpä vihaan sitä. mulla ei liity jouluun yhtäkään mukavaa muistoa, paitsi ehkä joltain ajalta kun olin 7 vuotias ja sain jonkun toivomani lelun.
mun hoitaja ehdotti mulle, että lakkaisin blogien lukemisen ja etsisin muuta viihdettä netistä. hmh, en mä halua lakata teidän blogien lukemista, esimerkiksi Nouynkin tekstejä odotan aina. haluan aina tietää, että mitä hänelle kuuluu ja miten missäkin menee. itse pääsen käymään täällä kuitenkin niin harvoin, että esimerkiksi sähköpostien lähettely voi olla toiselle osapuolelle liian tylsää kun vastausta saa odottaa. mutta jos jaksaa odottaa niin mikäs siinä. on mulla tuollainen puhelin millä pääsisin koska vaan nettiin mutta se ei ole aina mulla tuo puhelin.
mutta saattaapi olla, että tammi-helmikuussa minusta alkaa kuulua paljonkin enemmän jos minut laitetaan kotiin ja päiväosastolle ja jatkuviin ja useisiin tapaamisiin. ellei nyt sitten tapahdu mitään jumalatonta romahdusta enkä lihokkaan tai olo helpota.

sattuu silti, joka ilta vaan on mieletön ahdistus rinnassa, tekisi mieli itkeä ja vaan käpertyä, pysyä sängyssä koko päivä ja vaan vajota patjan sisään.

kun ei nukuttanut ollenkaan edes viikon jälkeen, vaikka yössä sain 1-3 h unta. ei silloin enää nukuta, olin aivan sekaisin ja ihan pihalla. jos olisi humalaan verrattu ja olisin puhaltanut niin olis tullut varmaan aika lukemat. itkien pyysin iltaisin jotain joka saa minut varmasti nukahtamaan, ei en saanut, sain vain mirtazapiinia josta minulle jo n 3 vuotta sitten tuli kamalat painajaiset, jumalaton ahdistus ja unettomuus. sanoin etten voi käyttää sitä mutta ei hoitaja tarkistanut asiaa. aloin itkeä vain kahta kamalammin, joilloin muut potilaat alkoivat hermostua. itsekin hermostuin julmetusti ja menetin kontrollin itseeni ihan täysin. muistan kun hakkasin verta vuotavilla käsilläni kyseistä hoitajaa joka ei suostunut antamaan muuta kuin mirtazapiinia.  sitten multa loppuu muisti pätkittäin. en edes tiedä miten olen saanut käteni rikki, ei niihin tikkejä tarvittu ja siitä olen itselleni nyt vihainen. siitä etten saanut viillettyä tarpeeksi syvälle, siitä etten ole saanut nukkua, siitä että olen joutnut juomaan drinkkejä ja olemaan letkussa. siitä että miten minä aina jumalauta onnistun tälläisissa asioissa. miten minä aina? miksei kukaan muu täällä osastolla sekoile samalla tavalla kuin minä? miksi minä menetän kontrollini täysin aina silloin tällöin? olenko aivan väärällä osastolla, taidan olla.

no bonusta tässä on se, että tuon välikohtauksen jälkeen minut iskettiin tajuttomaksi lääkkeillä ja haavat hoidettiin. ne olivat sitten kai siinä samalla ottaneet myös nännilävitykseni pois, siitäkin sain jo raivarin. en edes tajua miten ne on alkanut katselemaan mun tissejä. saattaa toki johtua siitä että mulla oli vain isokaula-aukkoinen ihana merimies t-paita päälläni eikä rintsikoita, ei tämmöisillä tisseillä tarvitse liivejä.

äiti kävi jo aikaa sitten katsomassa mua, kauhisteli mille näytän, mille mun kädet näytti ja sitä mihin olen elämäni laittanut. en puhunut sille mitään, totesin vaan sen kaiken mun maahan polkemisen jälkeen sille, että mistähän olen kaikki nämä mielen väärinpäin kääntävät ominaisuudet ja geenit ja kaikki mahdolliset perinyt. sehän itse sekosi tuossa jokin aikaa sitten... vai onko siitäkin jo vuosi...
sitten se lähti mikä oli mulle sellainen helpotus että aloin vain itkeä ja hoitaja tuli rauhoittelemaan ja ehdotti kävlyä mutta muisti heti ehdotuksensa jälkeen että en saakkaan lähteä ulos. aloin itkeä kahta kamalammin siitäkin sitten...

tähän loppuun, syvä ja raskas huokaus.