Nyt olen suurinpiirtein terve. Yskittää vielä silloin tällöin ja sydämestä ottaa vähän väliä. Huh, rankkaa olla kipeänä. Se mieshoitsu ei varmaan edelleenkään käsitä miten rajut otteet sillä on. Se otti musta vain kiinni tukeakseen, ja sain mustelmat molempiin käsivarsiini ja se muuten sattui. Tai no sattuvat, edelleen.
Painosta en jaksa puhua, näin tänään taas vaa'an ja sen huutaman lukeman, niin ahdistaa törkeästi.

Tuntuu pahasti sille, että olen jäänyt yksin. Siskosta ei tosiaan ole kuulunut vähään aikaan mitään sen suurempaa, se taitaa olla iloinen kun pääsi kiinni normaaliin arkeen. Se ei kai edes paljon mieti äidin riehumisia. Itse nään unia äidistä lihanuija kädessä, heh. Mutsista nyt ei ole taas kuulunut viikkoon mitään, ehkä sekin on päässyt kiinni elämään? En sitten tiedä..

Iltaisin on ihanaa saada nukahtaa. Tai siis lääkkeen voimalla. Kyllä te varmaan tiedätte sen ihanan tunteen miten lääke lyö päälle, ihana tunne tulee aaltoina ja nukuttaa pikkuhiljaa? se on ihanaa. Silloinkin se oli ihanaa kun otin unitabuja hieman liikaa, enpä kuollut, too bad.

Huooh, kenen elämänhalu/into/tarve on kymppi? kenen nolla?

mun on nolla, voisin vaan maata tässä sängyssä tämä letku nenässäni ja kuunnella hoitsujen säälittäviä piristämisyrityksiä, antaa niiden soljua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos samalla kun letkusta soljuu tavaraa mahaani.