- Mikään ei maistu yhtä hyvältä kuin miltä laihuus tuntuu, sanoi Moss.

Anteeksi, olen ollut sairaana. Sikainfluenssaa, anoreksiaa ja masennusta. Aivan loistava sekoitus ihania tauteja. Ja jos pystyitte kuulemaan äänensävyni äskeisestä lauseesta, niin ymmärrätte etten ollut tosissani.

Rakastan älyttömän luista yläkroppaani, alimmista kylkiluista ylös kaulaan asti, käsivarsia myöten, olen todella tyytyväinen. Rintalasta näkyy joka liikkeellä, käsivarteni ovat kuin hammastikut ja kylkiluuni näkyvät kokoajan. Ystäväni hieroi minua yksi päivä ja sai huomata laihuuteni jonkilaisen sokin kautta. Kyllä hän on laihuuteni nähnyt, mutta nyt myös tunsi ja taisi mennä häneltä hieman yli hilseen.

Tamiflu on vähän kurja lääke, se pistää voimaan pahoin ja oksettaa vaikkei ole mitään mitä oksentaisi. En ole koskaan pitänyt oksentamisesta vaikka sitäkin olen joskus todella harvoin tehnyt väkisin. Polvissa tuntuu siltä, kuin ne olisi puudutettu enkä koskaan tiedä minne suuntaan kaadun kun seison. Ja kun kävelen, tuntuu siltä että polvet vain lonksuvat ja jalka polvesta alaspäin vain heilahtelee jotenkuten.
Kuumetta on nyt ollut ainakin kaksi viikkoa, ja uskokaa pois, minun muutenkin heikolla ruumiillisella tilanteella se ei ole ollut hirveän mukavaa. On ollut pakko juoda mehukeittoja, olen syönyt jopa sosekeittoa. Olihan minulla tuossa nenämahaletkukin. Miten vastenmielinen kokemus. Teetä ja vettä olen juonut niin paljon että ihmettelen suuresti miksei rytmihäiriöt tai infarkti jo iske.

mä vihaan tätä

Tänään olin suhteellisen pirteä, tiedä sitten miksi mutta kivaa oli kun ei kokoajan silmät painuneet kiinni. Jaksoin seurata koulussa ensimmäiset kaksi tuntia opetusta ja viittasinkin. Eräs opettaja hymyili minulle todella lämpimästi, kun huomasi minun hymyilevän ja liittyvän keskusteluun pöytäkavereiden kanssa. Hän on ainut opettaja/ulkopuolinen/vieras joka on erityisen huolissaan minusta. Eipä siinä mitään, joskus yksikin sellainen on liikaa. Hänessä tosin ei ole mitään vikaa, hän sai minut kerran puhumaan niin, että itkin ja hajosin siihen paikkaan. Biologian luokassa istuimme sitten muutaman tunnin koulupäivän päätteksi ja puhuimme. Hän kuunteli ja auttoi.
Kamalaa kun lehdet tippuivat puista jo, odotin niin innolla että pääsen kuvaamaan syksyä. Koko viime viikko meni kuitenkin horteessa ja nyt on vaan muutama vaivainen lehti puissa enää. Se tässä ehkä eniten vituttaa. Tai ei oikeastaan, minä tässä itseäni vitutan. Ärsyttää kun olen näin lyhyellä sytyslangalla varustettu yksilö, räjähdän heti. Mutta silti pidän siitä miten riehuminen ensin suututtaa entisestään jonka jälkeen tulee yllättävän tyyni olo. Todella vihaisessa mielentilassa saattaa kyllä mennä useampi tunti, huonolla tuurilla päivä tai pari, mutta sitten tulee kuitenkin tyyneys.
Älyttömän vihaisena olen itsetuhoinen, yleensä heti pienen itsetuhohetken jälkeen tulee parempi olo. Onhan se tosiaan palkitsevaa nähdä itse tehdystä haavasta vuotava veri. Tunne, että voin edes jotenkin hallita raivoani, lopettaa sen kuin seinään satuttamalla itseäni antaa hieman lohtua. Rankaisen itseäni myös itsetuhoisuudella. Teen haavan ja mietin miten ansaitsin sen, miten minä paskiainen todella ansaitsin sen.
Joskus, yleensä aina, itsetuhoisuuden jälkeen tulee entistä suurempi itseinhon fiilis. Miten taas alennuin tähän, minunhan piti lopettaa tällainen. Silti tarve satuttaa itseäni pääsee aina läpi. Kuitenkin joskus olen jopa ylpeä itsestäni, kun teen todella syvää haavaa ja pystynpä siihen vielä aivan kevyesti. Polttaminen, viiltäminen, neuloilla leikkiminen, hakkaaminen, raapiminen, saksilla leikkiminen ym on tuttua.


Look up
Through the trees to feel as small as you can,
You hear the clocks counting down,
The nights are longer now than ever before,
But now you see the lights from the town.

-Editors, Escape The Nest