tulin käymään ja huomasin, että olen laittanut väärän sposti osoitteen tänne.
Se on stella.korp@hotmail.FI.... Vaikka tuskinpa kukaan sinne mitään on edes kirjoitellut, ajattelin silti korjata. Jos joku sattumalta onkin kirjoittanut niin ei pidä minua ihan kusipäänä kun en vastaa lainkaan.

Minun pitää kuulema lopettaa teidän kaikkien blogien seuraaminen, koska se ei edistä omaa parantumistani. Ehkä yritän viikon ajan?

Noh, painoni on noussut kohisten ja näytän pian varmasti samalle kuin joskus aikoinaan irc-galleriassa eräs kovasti ihailemani tyttö. Hän oli kuin kaunein keiju, mutta "parantui" ja paisui muodottomaksi. Aivan kamalan näköiseksi ja olen itse jo päättänyt että mikäli niin kauan jaksan parantua niin minusta ei ikinä sellaista tule. Ei enää ikinä.

On tullut kamalia takapakkeja, oksentamista ja viiltelyä, mutta tässä sitä silti mennään.

Oma kämppä häämöttää ihan kulman takana.

Yritän tosissani pitää tauon nyt tästä blogitaivaasta, minulle saa laittaa spostia osoitteeseen
stella.korp@hotmail.com jos haluaa, eihän sposti ole sama asia kuin blogien lukeminen, eihän? kai tässä nyt vähän saa huijata.

Tuotan joillekin pettymyksen kertomalla, että nyt yritetään ja liian kovasti yritetäänkin.
Jotkut ovat kai iloisia puolestani.
Minä en ole vielä iloinen, mutta yritän nyt kuitenkin.

Syön nyt suunnitelmien mukaisesti, yritän ainakin kovasti. Olen kyllä luistanut liian monesta ateriasta ja se on muiden mielestä kostautunut, minun mielestä se on vain hyvä juttu.

En ole viillellyt, vaikka mieli tekisi, kun tunnen miten paljon energiaa kehossani virtaa. Tämä on niin outo tunne, kun ei ole pitkään aikaan tuntenut muuta kuin tärinää, kylmyyttä ja väsymystä. Sanomattakaan siitä ihanasta painottomasta olosta mikä silloin tuntui tuhansien kilojen painolle. Miettikää vaan mille minusta nyt tuntuu.

Olen vetänyt jokapäiväiset lääkkeeni ja siksi tiedän, että hieman parempi oloni johtuu myös niistä.

Älkää kysykö, en tiedä mistä tämä kumpuaa, tämä muka yrittäminen. Mutta kokeillaan nyt sitten.

miksen mä vieläkään osaa sanoa, että tarvitsen apua?
näkeehän sen päällekkin päin, mutta sitten kun kaikki leviää käsiin kahden minuutin kuluttua, niin en osaa pyytää apua. taas se nähtiin.

laahustin pitkin seiniä, kun mun voimat ei riittänyt kävelemään omin jaloin. sydän hakkasi kaikella voimallaan rintakehääni vasten, pumppasi vertani paniikissa ympäriinsä. tarvitsin kaiteen tukea että sain edes pääni työnnettyä hartioiden avulla suoraksi. samalla sekunnilla hoitajani tuli käytävälle ja käveli rivakasti luokseni, otti lujasti kiinni kipeistä, paikatuista ja sidotuista käsistäni ja painoi minut istumaan lattialle. Käskytti vihaisesti istumaan paikallani ja haki rullatuolin. Manasi itsekseen, kun luuli että olin muissa maailmoissa, että sä et saa liikkua yhtään, mitä säkin luulit tekeväs lähdit kävelemään. Olinhan mä muissa maailmoissa, mietin vain, että hei luuserit kävelin juuri ainakin kolme kertaa tämän käytävän päästä päähän ja huomasitte sen vasta nyt! sitten se nosti mut siihen rullatuoliin, yritin automaattisesti nousta seisomaan, vihaan niin rullatuoleja. siinä vaiheessa mulla pimeni ja pahasti.

olin kuulemma pyörtynyt pahemman kerran. Kaaduin taaksepäin ja löin pääni rullatuolin käsinojaan. Niin, se ei ole kovin vaarallisen oloinen näin muuten, mutta kyllä se mun kalloa kuori. Sain siitä aikamoisen aivotärähdyksen, kun ensin pääni tärähti siihen ja sitten vielä lattialle. aivot heittivät härän pyllyä pääkoppani sisällä. Jouduin teholle koska lakkasin hengittämästä kun koko kroppa meni sekaisin siitä iskujen määrästä ja heti tapahtumien jälkeen epäiltiin kallonmurtumaa.
Heräsin ja mulla oli letkuja joka paikassa. Ja siinä jonkin aikaa maailmaa ihmeteltyäni tajusin että mun vieressä on pöytä jolla on lappunen ja hetken haparoinnin ja äherryksen jälkeen se oli mun kädessä. zuumailin hetken ja näin utuisesti että siihen oli kirjoitettu "T: iskä". Parane pian- lappu isältä jota en halua? menisi sekin pois, miksi sitä kiinnostaa nyt vasta kun olen kuolemaisillani. kun kroppani vetää viimeisiään niin nyt vasta sen "huoli" heräsi. Oikeastaan en edes jaksa miettiä sitä miestä, en halua vaivata sillä päätäni. Alkaa oikein suuttuttaa kun mietin sitä.

olen niin loppu, en jaksa. onnellisuuden tunne jota joskus tunsin johtui siitä, että olin niin kovin ihanan laiha. koin ihania positiivisia tuloksia päivittäin vaa'an edessä. miksei mun paino enää putoa? tunnen oloni  niin epämukavaksi ja mun on kamalaa olla. letku painaa kurkussa enkä mitään saa tehdä. tiedän, itse olen tähän vankilaan joutunut olemalla liian heikko.

eivät ne mulle suutu...

Hengitysääneni saattavat olla heikot, sydämmenlyöntini hiljaiset, vartaloni väsynyt, päässäni saattaa huimata, sekä raajani särkeä, mutta tiedän olevani vahvasti elossa, sillä tunnen olevani onnellinen.

ja mä niin yritin. mä yritin opetella tykkäämään itsestäni ja pehmeistä poskista. muodoista jotka ruoka mulle toi. mä yritin olla itseni kanssa sovussa. mä oikeasti kovasti yritin, yhdessä vaiheessa mä ehkä vähän halusin eroon koko sairaudesta. nyt mä en jaksanut enää. yritin esittää avunhuutoni tarpeeksi selvästi ja kuuluvasti. mä yritin huutaa apua, mutta ei ne kuulleet sitä. laittoivat mut kotiin ja antoivat apua kiljuvalle tytölle kunnon satsin lääkkeitä mukaan. ”Näitä tuttuja sä otat siihen unettomuuteen ja näitä ahdistukseen. näitä fyysiseen pahaa oloon ja tässä on vielä näitä rauhoittavia. mä laitan sulle vielä noita kipulääkkeitä siihen jalkaan.” jne...

kun mä sitten herättyäni tajusin, että olen täällä yritin heti kähistä, että mä sanoin mä sanoin mä sanoin mä sanoin että mä en halua ja tarvitsen nyt teitä enemmän kuin ikinä.

syöksyin pohjalle niin kovaa vauhtia, että vaikka söin niin laihduin. tein päivittäiset asia, kuin kone enkä  jäänyt ajattelemaan mitään. näytti varmaan sille, että mulla menee paremmin.  saatoin mä joskus hymyilläkin. samalla tavalla kaikki alkoi kauan sitten. ulos näytti ihan hyvälle, sisällä oli kamalaa syöksykierrettä mitä kukaan ei nähnyt ja mikä sitten loppujen lopuksi hajosi pahasti käsiin.

nyt on painosta taas valunut kiloja pois vauhdilla, en pystynyt kunnolla nielemään mitään, kun kurkku oli niin rikki.