Hengitysääneni saattavat olla heikot, sydämmenlyöntini hiljaiset, vartaloni väsynyt, päässäni saattaa huimata, sekä raajani särkeä, mutta tiedän olevani vahvasti elossa, sillä tunnen olevani onnellinen.

ja mä niin yritin. mä yritin opetella tykkäämään itsestäni ja pehmeistä poskista. muodoista jotka ruoka mulle toi. mä yritin olla itseni kanssa sovussa. mä oikeasti kovasti yritin, yhdessä vaiheessa mä ehkä vähän halusin eroon koko sairaudesta. nyt mä en jaksanut enää. yritin esittää avunhuutoni tarpeeksi selvästi ja kuuluvasti. mä yritin huutaa apua, mutta ei ne kuulleet sitä. laittoivat mut kotiin ja antoivat apua kiljuvalle tytölle kunnon satsin lääkkeitä mukaan. ”Näitä tuttuja sä otat siihen unettomuuteen ja näitä ahdistukseen. näitä fyysiseen pahaa oloon ja tässä on vielä näitä rauhoittavia. mä laitan sulle vielä noita kipulääkkeitä siihen jalkaan.” jne...

kun mä sitten herättyäni tajusin, että olen täällä yritin heti kähistä, että mä sanoin mä sanoin mä sanoin mä sanoin että mä en halua ja tarvitsen nyt teitä enemmän kuin ikinä.

syöksyin pohjalle niin kovaa vauhtia, että vaikka söin niin laihduin. tein päivittäiset asia, kuin kone enkä  jäänyt ajattelemaan mitään. näytti varmaan sille, että mulla menee paremmin.  saatoin mä joskus hymyilläkin. samalla tavalla kaikki alkoi kauan sitten. ulos näytti ihan hyvälle, sisällä oli kamalaa syöksykierrettä mitä kukaan ei nähnyt ja mikä sitten loppujen lopuksi hajosi pahasti käsiin.

nyt on painosta taas valunut kiloja pois vauhdilla, en pystynyt kunnolla nielemään mitään, kun kurkku oli niin rikki.