enää vain vähän vajaa niin on puolet sadasta kilosta kerätty lanteille, ihan tosi.
mikähän siinä on, että nyt kun paino on tosiaan alkanut nousta, minun mielestäni hälyttäviin lukemiin, käskee lääkäri mun aina sanoa painon ääneen hänelle? se menee vaan istumaan ja kirjaamaan ja sanoo että no paljos tänään? sitten pitäisi saada mongerrettua kamalat numerot ulos omasta suusta ja kuulla oman äänen vielä sanovan ne... senkö pitäisi auttaa tässä painon nosto urakassa?

mun elämään ei kuulu muuta kuin syöminen, nukkuminen ja tupakointi ( nyt taas kun pystyn polttamaan ilman että pyörryn ) en jaksa kamalasti tietokoneellakaan istua, ei vain huvita. Samalla kun paino nousee niin tuntuu kuin jostain pienestä aukosta karkaisi ihan kaikki ilo jne. tosin tuttu juttuhan tämä on, muutamaan otteeseen käyty kuitenkin läpi...

voitteko kuvitella, että mun isä kävi katsomassa mua? olisitte nähneet sen ilmeen. Se jäi tuijottamaan mun arpisia ja tikattuja käsiä ja sitten se katsoi mun naamaa ja mun koko kroppaa, päästä varpaisiin. En mä edes pidä sitä mun isänä joten en tuntenut pieniäkään oman tunnon tuskia siitä että joku joka on mut tehnyt näkee mut ja mun elämän jäljet. en tiedä edes miksi se kävi täällä, en muista. en pistänyt kamalasti merkille mitä se sanoi. oltiin ulkona niin ihmettelin kevään lämpöä ja kaikkea mitä ulkona tapahtui. se oli outoa, koska olen ihmetellyt elämää nyt ikkunan takaa jo niin kauan.

" En mie usko et kukaan oikeasti inhoaa ruokaa, mutta ehkä jotkut haluavat uskotella itselleen niin että olisi helpompi laihtua."

ja 46,7 kg.